Nollapiste

Viikonloput osaa olla aika rankkoja. Ennen, jossain entisessä elämässä, oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus rebata viikonloput läpi. Joka ikinen viikonloppu. Kotiviikonloput oli jotain armottoman tylsää ja tavallista ja no lifea. Jos sellaseen sitten jonkun nyt ryhdistäydytään -kohtauksen seurauksena itsemme löydettiin, niin dokaamiseksihan sekin meni. Etkot, bileet ja pilkun jälkeen jatkot. Sama kaava viikosta toiseen ja aika pitkän aikaa.

Enkä sano tätä niin kuin tuo elämä nyt olisi ollut jotain järkyttävän kamalaa, se vain oli eri elämää kuin nyt. Edelleen bailaaminen on kivaa. Välillä. Mutta ehkä suurin ero entisen ja nykyisen välillä on se tarve vain olla. Ja että se, minkä ennen eli viikonlopulle, elää nykyään arjelle. Hauskoja aikoja nuo silti oli, omalla tavallaan. Nimenomaan siinä ajassa, siinä elämäntilanteessa. Ja ilman Baarikärpäsen sikamaanantaita mulla ei nyt todennäköisesti olis yhtä parhaista ystävistäni.

Taas vaan viime viikonlopun jälkeen huomasin, että enää ei jaksa. Vaikka ihan tosi hauskaa oli ja ihan tosi paljon tequilaa juotiin. Mutta kun kaksi edellistä viikonloppua on mennyt humpatessa, niin aika paljon odotan myöskin jo sitä seuraavaa, sitä kun saa vain olla. Ja just nyt ja tällä hetkellä se on enemmän kuin kivaa. Vielä kivempaa kuin tequila. Samalla kyllä pelottaa, että miten pärjään opiskelijaelämässä mukana, ehkä silloin neljä vuotta sitten olis ollut aika bueno hetki kaikelle sille biletykselle. Mutta toisaalta, ehkä nyt saan itse opinnoista jotain irti. Ja ehkä valmistun ajallani ja ehkä vielä hyvillä papereilla. Ja ne bileet mihin energia riittää osallistua, voinkin sitten vetää täysillä.

Jep, nollapiste on koettu jo tässä elämässä. Jääköön se menneeseen.