31.1.2016

24






Kahdeskymmeneskolmas ikävuoteni oli todennäköisesti elämäni tähän asti opettavaisin. Siitäkin huolimatta, että sen alkaessa ainoa tavoitteeni oli oppia juomaan kaljaa. Ja senhän opin, mutta opinpa paljon muutakin. Opin itsestäni, opin muista, opin elämästä. Jos oikein runolliseksi heittäytyisin, voisin jopa sanoa kasvaneeni aikuiseksi. On se luojan lykky, että en ole kovin runollista tyyppiä. 

Opin hyväksymään itseni, eli tein sen mitä en ollut elämäni ensimmäisen kahdenkymmenen kahden vuoden aikana osannut tehdä. Opin olemaan vain minä ja opin olemaan onnellinen siitä, että olen juuri minä. Opin tuntemaan itseni paremmin, opin ymmärtämään omaa ajatusmaailmaani ja omia käyttäytymismallejani. Opin, etten ole niin vahva kuin kuvittelin olevani, mutten myöskään niin heikko kuin olin luullut olevani. Opin ettei aina tarvitse pärjätä yksin. Opin salailemaan, mutta opin myös olemaan sata kertaa rehellisempi kuin koskaan. Opin arvostamaan sitä mitä on juuri sillä hetkellä. Opin ottamaan vastuun omasta elämästäni ja opin ettei oma onnellisuuteni ole kiinni kenestäkään muusta. Opin, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää. Opin, ettei kaikkea voi ymmärtää. Opin hyväksymään muiden ihmisten valinnat ja päätökset, riippumatta siitä miten paljon ne eroavat omistani. Opin entistä enemmän ottamaan muut ihmiset avoimemmin vastaan, opin olemaan tekemättä hätäisiä johtopäätöksiä. Opin, ettei mikään ole varmaa. Opin arvostamaan ja opin vähän pelkäämäänkin sitä. Opin rakastamaan, opin menettämään. Opin surusta, vihasta ja katkeruudesta. Opin ilosta, täydellisestä onnellisuudesta ja hetkessä elämisestä. Opin maailmanlopusta ja siitä selviytymisestä. 

Mutta ennen kaikkea opin virheistäni. Opin huonoista valinnoista, vääristä päätöksistä, vaikeuksista. Opin uudelleen sen, mistä kuva ranteessani muistuttaa joka päivä. En vaihtais sekuntiakaan. Sillä jos vaihtaisin, en olisi enää minä. Ja haluan olla minä, koska ei maailmassa ole ketään joka voisi olla parempi minä kuin minä. Ja toivottavasti olen tätä ainakin vielä seuraavatkin kaksikymmentäneljä vuotta, sanoo kuka tahansa mitä tahansa. 

Eilen juhlin kaverin kanssa kahden viinipullollisen ja loppuillan tanssahtelujen kera. Aloin opetella tykkäämään punkusta ja opin, että yksi tequilashotti illassa riittää. Viisaus karttuu iän myötä. 

30.1.2016

Elääkö opintotuella?



Luin hiljattain blogitekstin aiheesta elääkö opintotuella? (En kyllä kuollaksenikaan nyt muista missä ja kenen kirjoittama) ja aloin miettiä asiaa. Vaikka itse tykkäänkin valittaa opiskelijoiden olevan valtion pohjasakkaa ja tietyllä tavalla huonoiten toimeentuleva ihmisryhmä, tietenkin olen kiitollinen, että meillä on vielä ilmainen koulutus - ja opiskelusta vieläpä maksetaan. Eniten koko systeemissä ärsyttääkin tällä hetkellä lähinnä opintotuen suhde esim. pääkaupunkiseudun vuokra-asuntojen hintatasoon (joka nousee tasaisesti opintotuen pysyessä samana) sekä kannustaminen lainanottoon. Ihan oikeasti, mitä muuta ihmisryhmää kannustetaan elämään lainarahalla? Ei tosin tästäkään pitäisi valittaa, kun kuitenkin, niinkuin sanottu, toistaiseksi se itse opiskelu on yhä ilmaista. 

Mutta, se opintotuki. Sitähän maksetaan se vajaa 500 euroa kuussa ja onhan se iso raha. Oli jo ennen opiskeluaikaakin. Siinä kirjoituksessa minkä luin, kirjoittaja maksoi vuokraa 300 euroa ja totesi jäljelle jäävällä rahamäärällä elävänsä. Ei herroiksi, eikä missään nimessä niin, että olisi varaa ostaa paljon muuta kuin ruokaa ja maksaa laskut, mutta kuitenkin.

Elämä on valintoja täynnä. Minä olen valinnut asua yksityiseltä vuokratussa yksiössä, kivalla alueella ja loistavien kulkuyhteyksien varrella. Olen valinnut maksaa 630 euroa kuussa vuokraa ja vastineeksi saan oman rauhan, asunnon missä viihdyn, kaikki palvelut lähellä ja muutaman kilometrin säteellä niin perhe, treenit kuin monta kaveriakin. Ja se on oma valintani. Voisin myös valita asua Korsossa, HOASin solukämpässä ja vaihtoehtoisesti kaukana kaikesta. Voisin käyttää päivässä enemmän aikaa matkustamalla paikasta A paikkaan B, nähdä harvemmin kavereita ja tekemällä pelkästään treeneihin menemisestä helvetinmoisen operaation. Silloin todennäköisesti se vuokrakin olisi maksimissaan 300 euroa ja opintotuesta jäisi yli sen verran, että sillä juuri ja juuri elää. Mutta kuten sanoin, elämä on valintoja täynnä. Ja minä valitsin toisin. 

Opintotuki ei omalla kohdallani riitä edes kattamaan koko vuokraani. Saatika, että siitä riittäisi rahaa maksaa bussikortti, nyrkkeily, puhelin, ruoka ja muu eläminen. Ja tämähän oli tiedossa, kun opiskelemaan lähdin. Oma valinta sekin. Otin opiskelupaikan vastaan puoli vuotta ennenkuin koulun alotin. Olin täyspäiväisesti töissä ja yritin säästää, vaihtelevalla menestyksellä tosin, mutta kuitenkin. Nostan opintolainaa ja olen päättänyt valmistua ajallaan, jotta saan hyvitystä takaisinmaksussa, kun se aika koittaa. Olin joulun töissä ja pyrin olemaan jatkossakin, samoin kuin kesät. Opiskelujen ohessa voi toki myös tehdä töitä, mutta rehellisyyden nimissä en tiedä millä ajalla. Ainakin tällä hetkellä koko kevät näyttää niin tiukalta, että todellakin nostan hattua kaikille samassa jamassa oleville, jotka vielä painaa duunia kaiken tän työmäärän keskellä. En todellakaan elä herroiksi, eikä todellakaan tekisi pahaa miettiä vähän tarkemmin paljon sitä rahaa pistän ja mihin, mutta ehkä helpottaa myös tieto siitä ettei tämä kestä enää kuin kolme vuotta. ("Helpottavaa", juu.) Mutta oma päätös, oma valinta ja sen mukaan on vain elettävä.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että eläminen on kallista. Asuminen on kallista, ruoka on kallista. Jopa kuukauden seutulippu on kallis, opiskelija-alennuksesta huolimatta. Ja juu, voisihan sitä kituuttaa ja elää niukemmin, mutta on ihan kivakin nauttia välillä elämästä ja koko opiskeluajasta. Kuitenkin ajattelin opiskella elämässäni vain tän yhden kerran. Sen vuoksi mielelläni keskittyisinkin vain siihen kouluun silloin kun sitä on, koska vuorokaudessa nyt vaan on rajallinen määrä tunteja. Enkä tosiaan ole mikään superihminen. 

Onneksi nyt kuitenkin voin nostaa opintotukea säännöllisesti (toisin kuin syksyllä koska tulorajat), asumiskuvioihin on tiedossa muutos ja voin aina luottaa siihen, että kotikotona on ruokaa ja kahvia. Eli eiköhän tästä selvitä. 

Mutta elääkö opintotuella? Omasta mielestäni ei. Vajaa 500 euroa kuussa ei tosiaan riitä elämiseen, ainakaan hyvään elämiseen. Ja hyvällä elämisellä en tarkoita jatkuvaa shoppailua, biletystä ja ulkomaanmatkoja kolmesti vuodessa, vaan sitä, ettei tarvitse stressata ja ahdistua jokaisesta laskusta ja kauppareissusta. 

Mutta hei, opiskelijatoverit, ollaan nyt kiitollisia siitä mitä meillä vielä on! 

29.1.2016

ihmisvihasta








Elän tällä hetkellä jotain tosi diippiä aikaa itseni kanssa, sen verran on tullut analysoitua omaa olemista ja käytöstä viime aikoina. Ehkä syynä on nuo lauantaina kolkuttelevat synttärit (kun täytän 288 viikkoa), kun tuntuu, että täytyy jotenkin selitellä omaa olemassaoloaan. Tai ehkä olen vain kyllästynyt muiden yrityksiin kertoa mulle millainen olen.

Viime postauksessakin mainittu ihmisviha on hyvä esimerkki suhtautumisestani asioihin. Vihaan ihmisiä on nimittäin aika yleinen lausahdus tästä suusta, mutta ei. En minä vihaa ihmisiä, tykkään vaan kärjistää. Kärjistää ja liioitella, sillä mielestäni överit on aina parempi kuin vajarit. Tämä ns. ihmisvihani on oikeasti vain liioiteltu tapa kertoa, että viihdyn yksikseni. Olen aina viihtynyt. Pentuna vietin viikkokaupalla aikaa mökillä ilman muuta ikäistäni seuraa kuin minä itse ja muistan vieläkin miten kivaa se oli. Kas kun leikki yksin, ei tarvinnut noudattaa kenenkään muun sääntöjä. Se ei silti tarkoita, etten tulisi ihmisten kanssa toimeen tai tykkäisi viettää aikaa muiden kanssa, tarvitsen vain sitä omaakin aikaa. Ehkä vähän keskivertoa enemmän.

Ja se, etten loppujen lopuksi pidä tuntemattomista ihmisistä, onko se niin paha juttu? Kuitenkin olen avoin, ennakkoluuloton ja empaattinen ihminen, ainakin omasta mielestäni. Asiaan vaikuttaa niin paljon missä olosuhteissa muita ihmisiä tapaa. Voin sanoa tehneeni pitkän aikaa asiakaspalvelutyötä ja vieläpä monenlaisissa eri paikoissa, ja voin myös ihan suoraan myöntää, että not my cup of tea. Vaikka oma asenne olisi miten kohdillaan ja vaikka miten olisi sitä kuuluisaa asiakaspalveluhenkeä, en vaan voi ymmärtää mikä saa aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin apinat asiakaspalvelutilanteissa. Sen jälkeen, kun on seissyt keskellä täpötäyttä kahvilaa ruuhka-aikana ja kuunnellut kun joku ihminen täyteen ääneen huutaa ja haukkuu sua huoraksi sekä toivoo sulle kuolemaa, on mielestäni ihan ok itsekin sanoa vihaavansa ihmisiä.

Mutta, vaikka toistaiseksi olenkin huomannut vihaavani ihmisiä päivä päivältä enemmän, en sano etteikö tilanne voisi muuttua. Kuitenkin maailma muuttuu koko ajan - ja minä sen mukana. Tänään esimerkiksi huomasin puhuvani nykyään puhelimessa enemmän kuin varmaan koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä (sen melkein 288 viikkoa kestäneen). Inhoan puhua puhelimessa, enkä ikinä soittele kenellekään. Tai jos soitan niin puhelut on minimaalisen lyhyitä. Nykyään taitaa vaan elämässä olla puhelin-ihmisiä, jotka soittelee ja joiden kanssa huomaamatta tulee löpistyä. Ja hei, ei se edes ole niin paha mitä olin aina luullut! Ehkä vielä jonain päivänä saatte lukea täältä rakkaudestani ihmisiin...

27.1.2016

Peruuntuneista suunnitelmista ja suunnittelemattomuudesta







Tänään on ollut päivä, jolloin kaikki suunnitelmat on muuttuneet. Muuttuneet tai peruuntuneet. Kalenteriin oli merkitty kaksi palaveria (eli ryhmätyöaikaa eli kahvinjuontia ja yleistä juoruilua, kuulostaa vaan hienommalta puhua palaverista), yksi chat-keskustelu ruotsiksi, seinäkiipeily ja family dinner. Ainoat toteutuneet suunnitelmat oli se chat-keskustelu (ja tämähän oli siis ihan oikea koulutehtävä, keskustelkaa chatissa. Ruotsiksi. Tää koulunkäynti menee päivä päivältä oudommaksi) ja se family dinner. Eikä haitannut yhtään, mä kun olen ihminen, joka ei tykkää suunnitella liikoja. Kalenterin käyttö on aika ehdotonta, ihan vaan kokonaisuuksien hahmottamisen takia, mutta mitä enemmän asioita suunnittelee, sitä enemmän on hukassa siinä vaiheessa, kun kaikki ei menekään niinkuin oli suunnitellut. Ehkä tää ajatusmaailma on vähän samankaltainen kuin asioiden miettiminen aina pahimman kautta. Pessimistihän ei tunnetusti pety. 

Kuvat on viime sunnuntailta, crazy family walkilta. Nyt on jo kaikki tuo lumi sulanut likaisenharmaaksi loskamössöksi. Viimeisiä viedään kun saadaan viettää aikaa koko perheen kesken, yritän ottaa siitä kaiken irti. Ainakin siskon mukaan, hän kun tänään totesi, että mua ei ole näkynyt muutamaa kertaa enempää viimeiseen puoleen vuoteen, mutta nyt oon koko ajan paikalla. Mitäpä siihen on sanomista? Niin todellakin olen ja aion ottaa kaiken irti. 

Tänään mietin voinko seuraavalle risteilylle pukeutua vielä kerran yksisarviseksi vai pitäisköhän tässä keksiä jotain uutta. Tätä pähkäilin ja yritin olla liikoja miettimättä niitä oikeita ongelmia. Pälätin kaverin kanssa puolitoista tuntia puhelimessa miettien miten hulluja ihmiset on ja mistä kumpuaa ajatus, että pitäisi odottaa x-määrä minuutteja ennen kuin voi lukea whatsapp-viestin ja toinen x-määrä minuutteja ennen kuin viestiin kuuluu vastata. Ehkei se potemani ihmisviha olekaan ainoa syy miksen käy treffeillä, ehkä se onkin tuo koko deittailuhomman monimutkaisuus, pelisäännöt joita selvästi en osaa. Tai sitten johtuu ihan vain siitä, että alkeellisimmatkin yritykset luoda romanttista tunnelmaa latistan heti alkuun, laittamalla soimaan Ime huiluu. (Kaveri tosin totesi tän olevan iso syy siihen miksi kavereita ollaan.) Pakko vaan todeta Gasellien toimivan joka tilanteessa. Illalla parhaani tein löytääkseni viisaita sanoja, tai vähintään olla hyvä olkapää, mutta lopulta pistin kuitenkin Gasellit soimaan. Minkäs teet, kun se vaan toimii. Joka tilanteessa. 

24.1.2016

kuka muka mitä milloinkin lupas





Hetken kieltää mieltä omatunto
mut aina ajan mittaa helpottaa sekin
Kalliosta kohti uusia kujeita
mulle suhteet on silmän lumetta
Oon niissä nopee, toisten tunteille sokee
ennen kolmeekymppii on vaa ehittävä kokee
Ja mun ikuinen teini-ikä jatkuu
anteeksi he joita mun takii sattuu

Älä muista pahalla
En pysty toimii sun haluumalla tavalla
Älä muista pahalla





Olipas venka viikonloppu. Muutama kesä takaperin pelattiin kaverin kanssa Scrabblea koffarissa ja päädyttiin väittelemään onko venka sana. Kaveri kun kovin yritti päästä kirjaimistaan eroon ja venka ainoa sana jonka niistä keksi. Sen illan jälkeen todettiin, että venka on ihan pätevä sana, ainakin kun sen liittää viikonloppuun. 

Perjantaina päädyin lyhyellä varoitusajalla kaivolle, ilmeisesti Metropolian fuksiaisiin tai jotain. Haalareita on ollut ikävä ja haalareiden taskusta löytyvät Alias-kortit alkaa käydä jo tylsäksi, onhan samoilla korteilla pelailtu jo viimeiset puoli vuotta. Väsymys iski kahden aikaan ja oli pakko lähteä suunnistamaan kotiin. Ja ihan hyvä niin, ainakin sen perusteella, että tossa lipaston päällä nyt nököttää yhden poronsarvet. Vielä kun tietäis mistä oon ne repässyt... 

Lauantaina koomailtuani tarpeeksi kauan, oli pakko kasata itsensä. Illalla nimittäin odotti Korjaamo ja Gasellit. Ja jos Gasellit soittaa, sinnehän mennään vaikka pää kainalossa. (Kieltämättä siltä se vähän tuntuikin.) Oli pää missä tahansa, niin aivan superi keikka oli! Huh, kun niinkin yksinkertainen asia kuin musiikki voi vaikuttaa niin vahvasti. Niin vahvasti, että tänään vielä keikan jälkihuuruissa whatsappasin kaverille tsemppilauseita suoraa Gasellien lyriikoista. Wää wää.

21.1.2016

Kilometripostaus vailla mitään järkevää asiaa.


Päivän asu. Ihan rehellisesti, kuva on eiliseltä, mutta hyväksyn tämän kerta samassa koltussa painelin tänäänkin menemään. Lempimekko, joka alkaa tulla tiensä päähän. Osuutta asiaan sattaa olla sillä, että mekko on siskolta peritty, enkä edes tiedä montako vuotta ollut aktiivisessa käytössä. Pentuna sisko aina välillä poimi vaatekaapista ne kuteet, joita ei enää käyttänyt ja tää tapahtuma ("perintöpäivät") oli mulle aina ihan mieletön kokemus! Isosisko kun vain sattui olemaan coolein tyyppi ikinä. On kyllä vieläkin. Jossain vaiheessa tilanne kääntyikin sitten niin päin, että sisko alkoi käydä mun vaatekaapilla... Anyway, aivan varmasti käytän mekkoa siihen saakka kunnes se hajoaa päälle. Tai ainakin siihen saakka kunnes onnistun jostain löytämään uuden, yhtä mainion yksilön. 


Viime päivinä Mooses on näyttänyt tältä. Karvapyllystä on tullut (jos mahdollista) entistäkin huomionkipeämpi. Herra myös nukkuu harvinaisen paljon, en tiedä onko syynä sitten vanhuus vaiko talvimasennus. Tai ehkä pelkkä laiskuus. 


Lempitekeminen on ollut Mooseksen halipusuttelu, torkkuminen ja O.C.n tuijottaminen. Halipusuttelun ja torkkumisen välissä. Näiden seurassa on myös helppo unohtaa koulutehtäväpino, vaikka toi Communicating across Cultures -kirja tosta ikkunalaudalta syyttävästi mua tsiigaileekin. Ehtiihän sitä, joskus vaan tarvii huoltaa myös mieltä. Putos muuten koulukaverit tuolilta kun kuuli etten ole tänään tulossa vuoden ekoihin opiskelijabileisiin. Minkäs teet, en ole enää ihan nuori. Sitäpaitsi liput Gasellien lauantaiselle keikalle polttelee jo taskussa, siihen saakka yritän olla vastuuntuntoinen. Kuuluisat viimeiset sanat... 


Tänään treenien jälkeen kaverille menin, totesin olevani ilmeisesti aika tynnyrissä kasvanut. Maistoin meinaan ekaa kertaa elämässäni mangoa!? Siis tuoretta mangoa. Ainakin tietääkseni, mutta itse en ole sitä kuitenkaan koskaan ostanut. Ensikohtaaminen oli sen verran onnellinen, että aivan varmasti kohdataan uudestaankin. Ehkä jo huomenna, lähi-Alepan HeVi-osastolla. Muita aktiviteetteja oli mm. kahvin juonti ihan liian myöhään, pölöttely turhasta ja vähemmän turhasta sekä selän ja raajojen rullaaminen sillä mikä-sen-rullan-nimi-nyt-olikaan. Mietittiin kaverin kanssa miten hauskaa meillä varmaan olis jos asuttaisiin yhdessä ja mietittiin miksei voisi olla jo ruisrock.

Loppuun vielä tän päivän top3 kummallisimmat kohtaamiset ja why always me? -fiilikset:


  1. Koulumatkalla, puolessa välissä lepuskin asemaa ja koulua, kylkeen lyöttäytyi joku tuntematon poika kyselemään kuulumisia. Hämmentyneenä siinä vastailin ja yritin rupatella normaalisti, samalla kun mietin a) kuka tää tyyppi oikeen on ja b) tunnenkohan mä sen? Vastausta kumpaankaan kysymykseen en saanut, mutta eipä tässä taida olla muita vaihtoehtoja kuin että jäbä on joku joka mun pitäisi tietää (eli todennäköisesti oon baarissa kysellyt siltä alias-kysymyksiä tai ollaan pelattu risteilyllä laivan upotusta. Tai jotain muuta yhtä fiksua). Tai sitten ei olla ikinä tavattu, mutta se tunnisti mut samassa koulussa olevaksi ja päätti sosialisoitua. En tiedä kumpi vaihtoehto on creepympi. Anyway, tule ihmeessä toistekin juttelemaan! 
  2. Matkalla treeneistä kaverille joku mummeli kysyi tietä Paavalin kirkolle. Siinä avuliaasti selitin oikeaa reittiä ja pohdiskeltiin vielä mikä reitti olisi se paras vaihtoehto. Asian ja reitin selvittyä toivotettiin hyvät päivän jatkot, mummeli suuntasi sporapysäkille ja minä jatkoin omaa matkaani. Ja about korttelin eteenpäin päästyäni aloin miettiä, neuvoinkohan mummun varmasti oikealle kirkolle... 
  3. Kaverilta kotiin lähtiessäni totesin olevani sen verran laiska, että menen bussilla. Ennen bussipysäkille siirtymistä aloin kaivaa matkakorttia treenikassista, jonne elävästi muistin sen sujauttaneeni. Eipä löytynyt, ei sieltä eikä muualtakaan. Kiroten kuin merimies lähdin tallaamaan kotiin samaa reittiä kuin olin tullutkin, mutta dösalipusta ei jälkeäkään. Siinä pakkasessa, hiukset tietenkin vielä puoliksi märkinä suihkun jäljiltä, nousi v-käyrät aika pilviin ja otsaan kasvoi se uloke, jolla ei ole mitään tekemistä yksisarvisten kanssa. En vain käsittänyt minne se kortti oli voinut pudota, kun vielä muistin pukkarissa ennen treenejä siirtäneeni sen takin taskusta treenikassin taskuun. Kotiin päästyä aloin jälleen pahemman kerran kyseenalaistaa omaa muistiani, korttihan siis odotti onnellisena toisen takin taskussa... Why always me!?

19.1.2016

No I ain't got cash but I got you baby



Viime aikoina on ollut aivan jäätävä kirjoitusvimma. Siis sellainen, että mielessä on hirveästi asiaa ja tekee mieli pistää ne ylös johonkin, saada ne pois päästä. Siinä on vain se pieni ongelma, että suurin osa näistä päässä liikuskelevista asioista liikuskelee siellä juuri silloin kun niitä ei saa kirjoitettua ylös minnekään! Kun istut kustannuslaskennan tunnilla piirtämässä mind mapia (jep, tätä mä todella teen koulussa) ja just sillä hetkellä mieleen tulee joku tosi hyvä ajatus tai lause, josta helpolla lähtisi tulemaan lisääkin tekstiä. (Selvennyksenä nää ajatukset ei liity sitten millään lailla siihen kustannuslaskentaan.) 

Sillä hetkellä se vaan on paha alkaa kaivaa puhelinta tai paperia esiin runoillakseen jotain aiheeseen kuulumatonta höpönlöpöä, joten sitä yrittää vaan painaa ne ajatukset mieleensä ja muistaa ne myöhemmin. Turha ehkä mainitakaan, että harvemmin onnistuu. Se alkuperäisen ajatuksen punainen lanka saattaa olla tallella, mutta ei siitä silti enää mitään sellaista synny miksikä sen alunperin oli kaavaillut. Kotona ollessa tunnun koko ajan hääräävän kymmentä asiaa yhtä aikaan, on vaikea keskittyä vain yhteen kerrallaan. Näitä siis sattuu ihan kotonakin, ilman kustannuslaskentaa. En tiedä onko tähän kultakalan muistiini syypäänä kaikki ne häiriötekijät, mitä ympärillä on vai vaan tää haihattelijaluonteeni. Vai voiko olettaa, että kaikilla viimeisen puolen vuoden aikana vetämilläni tequila-shoteilla olisi kenties osuutta aivojeni toimintaan? (Tämä oli sitten vitsi, jos joku ei ymmärtänyt.) 

Ja sitten on ne hetket, kun istuu rauhassa jossain, valmiina kirjoittamaan ylös kaikki maailman ajatukset. No, silloin siellä päässä ei yhtäkkiä liikuskelekaan kuin korkeintaan joku bulgarialaisesta uima-altaasta nenän kautta aivoihin impattu ameeba. Ja se on jo kerran todistettu tän elämän aikana, että ameeboilta harvemmin saa vastauksia yhtään mihinkään. 

Tänään kävin koululla tekemässä ryhmätyötä, paikalle saavuin tyylilleni uskollisena puoli tuntia myöhässä. On se kumma, että vaikka miten ajoissa yrittää olla ja saada kaiken valmiiksi niin jotenkin se aina venyy. Vähän syytän myös juna-aikatauluja, en edes muista koska viimeksi olisin joutunut odottamaan junaa kymmentä minuuttia. Olettaen siis, että VR kulkee normaalisti. Junamatkan aikana oli hyvä kuvailla kahvikuppia, kahvi kun oli ehtinyt jo kylmetä. Taustalla äärimmäisen esteettinen näkymä työmaasta välillä Pasila-Ilmala. Ehkä iski joku karman laki tuosta myöhästymisestä, kun kotimatkalla olinkin jo sen verran pihalla maailman menosta, että onnellisena hurautin Pasilan ohi...

Päivä piristyi kun duunikaveri kutsui itsensä kahville mirriä rapsuttamaan. Päivää ei piristänyt kaverin saapuminen kaksi tuntia sovittua aiemmin, olishan se juu ollut ihan kiva esim siivota eka... Kohta lähden vielä kävelylle palelluttamaan varpaita ja kovasti haaveilen josko tänään pääsisi nukkumaan ennen kahta. (Asiaa saattais edesauttaa jos ei istuisi kirkasvalolampun edessä koko iltaa...)

Ja kyllä, tänäänkin rakastin Siaa. 




18.1.2016

And I don't care if I don't look pretty



Ylioppilaslahjaksi saatu koru, isoisovanhemmilta peritty. Rahallinen arvo on olematon, tunnearvo sitäkin suurempi. Kaikkea ei voi mitata rahassa. 

Uusi puhelin, jossa ei ole vielä suojakuoria. Kiusaan kohtaloa tahallani ja toivon parasta. 

Kirjoittamisen opettelua uudella puhelimella, uuteen näppäimistöön tutustumista. Luotan meistä tulevan vielä hyvät ystävät. 

Menneisyyden mörköjen kohtaamista, niiden kanssa taistelua. Terveydellä leikkimistä ja itsensä voittamista. 

Lupaus, että jonain päivänä en puhu enää mitään. Ikinä. 

Hyvää tuuria, kun on onnistunut kaikista hölmöilyistä selviämään ilman sen suurempia harmeja. Korkeintaan pari arpea, mutta kuka niitä laskee. 

Itsekunnioitus, josta ei tule enää luopua. Ei missään tilanteessa eikä kenenkään muun ansiosta. 

Vastuun ottaminen omasta elämästä ja omasta onnellisuudesta. 

Ihminen jonka kanssa kiertää samaa reittiä kun kaksi vuotta sitten. Tieto siitä, että vielä on monta kuukautta aikaa. 

Maanantain mietteitä, unohtamatta sitä tärkeintä. Tämän päivän tärkeintä. 

Sia - Big Girls Cry



17.1.2016

Yesterday is gone and you will be OK





Yesterday is gone and you will be OK

Place your past into a book

burn the pages

Let 'em cook oh

Yesterday is dead and gone and so today

Place your past into a book

 burn the pages

Let 'em cook




Jos on olemassa ellei täydellinen niin ainakin ihan tosi hyvä sunnuntai, tänään oli sellainen. Aamulla hyvä treeni, jonka perään tunnin venyttely. Iltapäivällä kyläily kummitytön luona, joka sisälsi duploilla jonkun vahtikoiralinnan (vai mikä se nyt oli) rakentelua ja hienoja kampauksia. Ja vähän pannaria. Sää oli ihan mieletön ja ei jaksanut miettiä mitään vähänkään negatiivista hevonhelvetin vertaa. Lisäksi rakastuin Siaan. 


16.1.2016

Kymmenen miinus yksi faktaa

1/ En tykännyt pentuna juustosta. Muutenhan tää ei mikään maata järisyttävä fakta ole, mutta hieman outoa kun ottaa huomioon, että näin vanhemmiten en keksi oikein yhtäkään ruokaa, mitä en voisi kuorruttaa juustolla...

2/ Liikenneturvallisuus on äärimmäisen lähellä sydäntäni. Näen punaista aina kun joku tekee ajaessaan jotain muuta kuin ajaa, esim tekstaa tai kuvaa snäppejä. Omasta puolestani jokainen saa ajaa autonsa vaikka kalliolta alas jos huvittaa, mutta muiden ihmisten vaarantaminen liikenteessä täysin turhan takia on jotain mitä en vain ymmärrä. 

3/ En erityisemmin tykkää makaronilaatikosta, eikä ikinä tulisi itelle mieleen sitä valmistaa. (Vaikka siis osaisinkin. Tai omistaisin uunin.) Kuitenkin pelkkä makaroni ja jauheliha sekoitettuna samalle lautaselle on mun mielestä hyvää. Jokin siinä makaronilaatikon koostumuksessa vain etoo. 



4/ Maailmassa on aika vähän eläimiä, joita en haluaisi itselleni. Toivelistalla on mm. kuutti, jääkarhu, panda, kenguru, apina, vompatti, tiikeri, poro, yksisarvinen ja kaikki maailman kodittomat kissat. 

5/ En yhtään tykkää käyttää värejä pukeutumisessa, paitsi ehkä kengissä. On vain niin paljon helpompi pukeutua mustaan, valkoiseen ja harmaaseen (ja raidalliseen). Kuitenkin tykkään väreistä muiden päällä ja ihailen aina ihmisiä jotka näyttää hyvältä kaikissa uugeevärioksennuskuteissa. En vain itse koe oloani mukavaksi väreissä.

6/ Olen tosi huono hakeutumaan lääkäriin, oli vaiva mikä tahansa. Yleensä vähättelen tilannettani ja yritän vain sinnitellä. Siinä vaiheessa kun sinne lääkäriin päätän hakeutua, on asiat oikeasti huonosti. 



7/ Joskus nuorempana olin hullu shoppailuaddikti, etenkin nettishoppailun suhteen. Herätyksen todellisuuteen koin kerran kun avasin tilaamaani vaatepakettia - ja tajusin kaivaneeni paketista saman mekon joka sillä hetkellä oli päälläni. Nykyään en oikein osaa enää edes shoppailla ja mietin huomattavasti tarkemmin mitä ostan. 

8/ Monta kertaa en ole enää pystynyt kuuntelemaan jotain tiettyä biisiä, koska se liittyy liian vahvasti johonkin ihmiseen tai tilanteeseen. Tämä vaivaa mua suuresti, koska ärsyttää ajatus musiikin menettämisestä jonkun muun ihmisen takia. Sama pätee tosin muihinkin asioihin. En kerran esimerkiksi voinut enää käyttää yhtä mekkoa, joka oli päälläni kun rakastuin ensisilmäyksellä. Kun se suhde meni niinsanotusti vituiksi, jäi myös mekko kaapin kätköihin ikiajoiksi.

9/ En kovin helpolla luota uusiin ihmisiin tai kerro henkilökohtaisia asioitani. Usein uusien ihmisten kanssa kerron omia asioitani aika pintapuolisesti ja enkä kovin helpolla ala avautua. Sitten kun päästän ihmisen sen kuoren läpi, myös luotan aivan 100%. Aina ei olisi kannattanut ja tiedostan, että luottamus on helppo pettää, mutta en vain näe mitään ideaa tuhlata aikaa yhteenkään läheiseen ihmiseen, mikäli en halua tähän luottaa. 

14.1.2016

Päivä (ruoka)kuvina





Haahaa, aamulla vielä ajattelin tehdä päivä kuvina -postauksen, mutta tästä tulikin nyt päivä ruokakuvina -postaus. Näiden lisäksi olis irronnut pari selfietä, mutta less olkoon more tässäkin tapauksessa. 

Tiedättekö mikä on harvinaisen ärsyttävää? Kun tekee jonkun tehtävän täsmälleen kuten epäselvät ja monimutkaiset ohjeet sen edellyttää, mutta silti tulee viestiä, että itsearviointi puuttuu. Siinä sitten mietit onko kyseinen ihminen sokea, tyhmä vai lukutaidoton, kunnes toteat helpommaksi vain lisätä koko paskan loppuun uusi itsearviointi. Sisällöltään tosin lähes identtinen sen aiemman kanssa. Ei kai siinä sitten, palautukseen vaan ja peukut pystyyn, että nyt menis läpi. 

Näin tänään jonkun kaverin lisäämän instakuvan, missä oli keitettyä kananmunaa. Siitä asti on tehnyt mieli kananmunaa ruisleivällä, joten pakko se oli illalla vielä raahautua kauppaan. En tosin tiedä onko ihan korrektia puhua raahautumisesta, onhan lähimpään kauppaan jopa 200 metriä matkaa... Kananmunan keittäminen ilman asianmukaista munankeitintä on taitolaji, jota en selvästi hallitse. Ehkä vielä joskus. 

Ja wwäääää! Saanko vielä vähän hehkuttaa miten onnellinen oon kahvinkeittimestä? Nimittäin ihan tosi onnellinen. 

13.1.2016

About those hundred days of happiness








Reilu vuosi sitten törmäsin sattumalta #100happydays -haasteeseen. Haasteen tarkoituksena oli lisätä sadan päivän ajan instagramiin yksi kuva jostain asiasta, joka sinä päivänä on tehnyt onnelliseksi. Jotenkin innostuin haasteesta ja päätin toteuttaa sen - ja houkuttelin pari kaveria mukaan koko hommaan. Siinä kävikin niin, että vallan ihastuttiin haasteeseen ja vähän tuli jopa surku, kun se loppui. 

Tänään mietin haastetta pariinkin otteeseen. Ensimmäinen kerta oli päivällä, kun käytettiin muutaman tunnin hypäri hyödyksi ja mentiin kaverin kanssa Selloon safkaamaan. Siinä samalla kun angstattiin pahaa maailmaa, söin tyylilleni uskollisena wasabilla kuorrutettua sushipalaa. Ja ne wasabiöverit herättikin todellisuuteen, miten siistiä onkaan että voi vetää wasabiöverit. Ja miten niin pieni juttu tekee onnelliseksi. 

Toinen kerta oli kotiin tullessa, kun ennen terapiakävelyä kaverin kanssa söin täydellisen mandariinin. Tiedättehän, sellaisen joka on juuri sopivan mehukas, kirpeä ja jossa ei ole yhden yhtä kiveä sisällä. Sitä täydellistä mandariinia fiilistellessäni alkoi tehdä mieli aloittaa haaste uudestaan. Näköjään on tätä päivää tarvita sosiaalinen media, jotta näkee kaikki ne pienet hyvät asiat, joita elämässä on. 

Joo, en nyt aloita haastetta uudestaan, kuitenkaan. Mutta ei se pahaa tee listata pieniä, onnellisia juttuja ihan muuten vaan. 

Viime aikojen pieniä iloja

#täydellinen mandariini

#pitkä kuuma suihku

#se kun saa asioita tehtyä

#autocorrectin aiheuttamat hassut kirjoitusvirheet

#ne wasabiöverit

#kun kaikki lähettelee mulle kuvia kaikista yksisarvisjutuista

#kun tapaa uusia ihmisiä

#kun sattuu pysäkille tasan samaan aikaan sporan kanssa

#lumikaaos jota voi syyttää kun myöhästyy

#uusi kahvinkeitin

Mun jälkeen ei nimetä kaupunkei tai katuja mut äidit tulee kertoo susta varottavii satuja


Pitäisi taas olla jo nukkumassa, mutta ei siitä mitään tule. Aamulla herätys ei herättänytkään ja siinä vaiheessa kun heräsin, oli turha enää edes haaveilla kouluun lähdöstä. Ja tuskinpa tuolla lumikaaoksessa sinne asti olisi selvinnytkään. Takana jälleen yksi hyödytön päivä muiden joukossa ja loppuillasta tuli vielä kylmää vettä niskaan ihan urakalla. Voin kertoa, että kun vihdoin tekee jotain mitä olisi pitänyt tehdä viisi vuotta sitten ja uskoo, että nyt lähtee hommat eteenpäin, eikä kaikki sitten menekään niinkuin kuvitteli, se ottaa koville. Ehkä vähän ylireagoin, ehkä on liioittelua istua puoli tuntia lattialla itkemässä. Itse juuri tänään kirosin sitä miksi kaikesta pitää tehdä niin iso numero ja silti itse teen niin. Asiasta, joka on hyvinkin yksinkertainen. Asiasta, jonka suhteen ei ole käynyt mitään vakavaa tai peruuttamatonta. Se on vain se pelko, pelko joka hallitsee liikaa elämää. Kun pelkää ihan hölmöjä asioita ja pelkää turhaan, mutta ei silti osaa olla pelkäämättä.

Ai niin joo, kirosimpa tänään myös ihmisten tarvetta tuoda kaikki henkilökohtaisimmat yksityisasiansakin nettiin, jokaisen nähtäville. Tänne, missä kaikki on raadollisempaa ja missä voi loppujen lopuksi olla ja esittää ihan mitä hyvänsä. Kertoa totuuksiaan ilman, että kenelläkään on siihen mitään sanottavaa. Samaan lauseeseen totesin kiroavani myös itseäni, ihan samalla tavalla jaan elämääni netissä esimerkiksi kirjoittamalla julkista blogia. Ainoa puolustukseni on, että olkoon nämä tekstini miten henkilökohtaisia tahansa, niistä tuskin kukaan ottaa selvää mistä oikeasti puhun. En nimittäin aina ole itsekään ihan varma...

11.1.2016

I don't think you know me much at all









Tää päivä on tuntunut ihan loputtoman pitkältä. Unettoman yön jälkeen kun herätys soi siinä puoli viiden aikaan, kun ainoa syy nousta ylös oli samaan aikaan itsekäs ja epäitsekäs, ja kun yhtäkkiä löysi itsensä aamutreenien jälkeen pesemästä kolmatta koneellista pyykkiä kellon ollessa yksitoista, saattoi vain kysyä itseltään mitä täällä tapahtuu? 

En voi sanoa edistyneeni unihaasteeni kanssa, mutta ainakin on ollu hyvä syy valvoa. Uhmasin ulkoilmaa ja raahauduin stadiin noutamaan eilen ostamaani uutta puhelinta ja totesin etten osaa enää shoppailla. Haaveilin kaiken vastuun ja velvollisuuksien jättämisestä taakse, hetken mielijohteesta lähteä jonnekin. Vain tajutakseni, että täällä on vain pakko nyt olla. Näin kaveria, jonka tajusin taas kerran olevan enemmän ystävä kuin kaveri, ja jolle vuodatin taas kerran aivan liikaa aiheesta josta olen liian monta kertaa aiemmin vuodattanut jo aivan liikaa. 

Enää viikko tätä romupuhelinta, niin saan uuden käyttöön. Ja enää liian monta päivää, että on taas aikaa kulunut siitä mitä oli äsken.