Heinäkuu numeroina

389 poljettua kilometriä

3 teltassa nukuttua yötä

1 kuollut rosmariini

1 uusi lipasto

1 pohjaan palaneet vedet

4 ajelua vuoristoradassa

2 jääkylmää suihkua

1 kissaa rauhoittava höyrykone

1 rauhoitettu kissa

41 instakuvaa

13 (-1) päivää blogitaukoa

11 blogikirjoitusta

52 napattua pokemonia

Aika monta Spock-tervehdystä

1 sähköisku

4 suoritettua Zippy-rataa

2 uutta lempibiisiä

3 uintia meressä

Monta kivaa kesäkaverii

Parasta just nyt ja aina

Valokuvaus. Rakastan valokuvaamista. Vaikka ihan amatööritasolla mennäänkin, kamerana toimii suurimman osan ajasta iPhone ja kaikki asiasta mitään tietävät varmasti kuviani katsoessaan nauravat partaansa, niin mitäpä sitten! 

Rakastan sitä, kun saa sommitella ja etsiä hyviä kuvakulmia. Rakastan sitäkin, kun puolivahingossa räpsäsee kuvan, josta tuleekin itselle maailman merkityksellisin. Rakastan muokata kuvia (omalla tyylilläni, jolle poiccis aina naureskelee) ja rakastan löytää juuri sen oikean filtterin, jolla saan kuviin tasan sen tarvitsemani tunnelman.

Niin, se tunnelma. Tärkeintä valokuvissa mulle ei ole se laatu, oikea valoitusaika tai kuvan ja sen sisällön todenmukaisuus. Enemmän merkitsee se jokin, mitä ei voi oikein edes määritellä. En tiedä onko tunnelma oikea sana, mutta lähimmäksi se menee. Tunnelma ja kaikki sen synonyymit. Kun tietää, että voi olla täysi kaaos meneillään, mutta kuvaan päätyy vain se pieni, kaunis osa. 

Olen varmaan ihan tajuttoman aikaani jäljessä, mutta edelleen tilaan valokuvista paperiversioita. Valokuvien selaaminen on vaan parasta, se konkreettisuus kun pääsee niitä hypistelemään! Viime kuvatilauksesta on vierähtänyt jo semi pitkä aika, joten aika on myös korkea uudelle tilukselle. Enää pitäisi käydä kansiot läpi ja valita tilaukseen menevät kuvat - ja se onkin varsinainen operaatio se.

Loppujen lopuksi aika harva kuva kuitenkaan päätyy instagramiin tai blogiin, ihan syystä etten usko kenenkään jaksavan katsella sitä kuvatulvaa. Valitsen aina vaan ne hetkeen, tilanteeseen, sisältöön ja mielialaan sopivat kuvat. Muut jääköön omiin arkistoihini, sekä digitaalisena että hypisteltävässä muodossa.

"Tekis mieli värittää noi sun yksisarviset"

Jos ignoorataan nuo kategoriaan törkeen epäonnistuneet asukuvat kuuluvat fotot, voisin todeta yksisarvisiin pukeutumisen piristävän. Koska tänään on viikon lämpimin päivä, oli toki se paras hetki pestä pyykkiä. Supistuneesta vaatevalikoimasta johtuen uhmasin  kohtaloa ja puin valkoisen paidan töihin. Itseni ja molempien yksisarvisten hämmästykseksi paita oli valkoinen työpäivän jälkeenkin. 

Onni on pokestop kotia vastapäisessä puistossa. Pistettiin vaatimaton piknik ja yhtä vaatimattomat luretukset pystyyn, eikä siinä muuta oikein tarvinnutkaan. Siitä oli hyvä kipaista välillä pyykkitupaan nakkaamaan puhtaat vaatteet kuivuriin ja uusi koneellinen käyntiin, ennen paluuta auringonpalvontaspotille pokemoneja keräämään. Rehellisyyden nimissä poiccis keskittyi siihen keräilyyn, itse nukuin päikkärit. 

Kun velvollisuudet -sekä pyykit että Pokemonit- oli hoidettu, lähdin stadiin treffaamaan koulukavereita. Eipä turhan usein ole kesän aikana tullut nähtyä ja vähän vaihteeksi iski taas se elämän suuri kysymys vasten kasvoja. Eli mihin hittoon tää kesä on kadonnut?! Oletan, että samaan tuntemattomaan paikkaan kuin mun kesän aikana tienaamat rahatkin... Paita selvisi valkoisena tästäkin reissusta, vaikka molemmat kaverit olisi yksisarviset halunneet värittää. En antanut lupaa.

Satoi kasvoille kyyneleitä

Rakastan kesäöitä. Rakastan sitä valoa, hiljaista lämpöä ja aurinkoa, joka nousee ihan liian yllättäen. Rakastan hiljaisia katuja, kesän tuoksua ja sitä kevyttä, kuplivaa oloa, joka nousee pintaan, kun kesäöitä muistelee.

Menipä runolliseksi, taas vaihteeksi. Ylläolevat kuvat on kuvattu viikonloppuna, kesäyönä. Vielä ei se yö herätä kuplivia tunteita, mutta eiköhän tämäkin tule muuttumaan. Ajalla kun on tapana kullata muistot. 

Tänä kesänä oon kuvannut poikkeuksellisen paljon maisemia. Olen vähän hämmentynyt tästä, mä kun en koskaan ole ollut oikein maisemia kuvaavaa tyyppiä. Ehkä syynä on uuden lempifiltterin löytyminen tai sitten vain olen syvissä vesissäni alkanut kiinnittää huomiota kaikkeen siihen kauniiseen, mitä joka päivä kohtaa. Minkä kohtaa, mutta liian usein jättää huomaamatta. 

Loput jemmakuvat jätän sinne jemmaan, pahan päivän varalle. Sen päivän, kun tilanne vaatii niiden rakastamieni kesäöiden muistelua. Eikä silloin ole enää väliä, oliko ne kesäyöt sitten kuitenkaan niin kuplivia, aika kun on jo kullannut nämäkin kuvat. 

Raita-asioita

Omistin joskus lähemmäs parikymmentä raidallista asiaa. Lähinnä paitoja ja mekkoja, mutta likipitäen kaikki raidallinen oli lähellä sydäntä. Jossain vaiheessa ja jostain syystä tämä raitahamstraus vähän laantui (ehkä siinä vaiheessa kun tajusin etten olekaan merimies) ja nykyään raidallisia asioita on enää yhden käden sormien verran. 

Koska elämä on ollut astetta hektisempää ja koska suoraan sanottuna on viime viikot patalaiskottanut, on myös pyykkivuori sen näköinen. Tästä seuraa sellainen jatkumo, että eilen mölkkyturnaukseen lähtiessäni alkoi vaatevaihtoehdot olla melko vähissä. Käteen osui alelöytö muutaman kesän takaiselta Tallinnan matkalta ja vaikka se mustanpuhuvaan tyyliini verrattuna on suorastaan räikeä, mietin että miksipä ei? 

Ja hyvin meillä meni, mulla ja raidoilla. Ehkä kokeillaan uudestaankin joku päivä. Yritän kuitenkin olla palaamatta vanhoille poluille ja pitäytyä näissä muutamassa raidassa. Koska vieläkään en ole merimies. 

On se elämä niin hassuu

Jos joku olisi mulle vuosi sitten kertonut, että ensi kesänä mä vietän perjantai-iltaa uuden Star Trekin ensi-illassa ja sen jälkeen vaellan tuntikausia stadin katuja metsästämässä Pokemoneja, en tiedä miten olisin reagoinut. Ehkä nauranut, mitä todennäköisimmin.

Mutta voi kyllä, on se elämä vaan hassua. Sieltä mä itseni löysin, Kaisaniemenpuistosta muutaman sadan muun ihmisen kanssa, etsimässä missä on parhaat paikat luretusten kannalta, hihkumassa kun kohdalle osui joku Pokedexistä puuttuva yksilö ja hymyilin hölmönä kun hautomastani munasta kuoriutui Bulbasaur. 

Olihan se hullua, miten yksi peli saa jengin aivan sekaisin. Olis voinut kuvitella, että oltaisiin voitettu taas maailmanmestaruus tai jotain muuta sellaista, mutta ei. Pokemonit. Kuitenkin, vaikka se miten hullulta tuntuikin, koen minkä tahansa ihmisiä yhteen tuovan syyn olevan vain hyvä juttu. 

Illan paras juttu kuitenkin tapahtui kello 01:22, kun kahden kilometrin hautomisen jälkeen mulle kuoriutui Pikachu!!! Voi sitä onnen määrää! Itkunaurua. 

Joo, ehkä tähän vois jättää nää Pokemon-jutut, ainakin toistaiseksi. 

Catching 'em all

Ihan aniharvoin lähden mihinkään villityksiin mukaan ja vielä harvemmin mikään peli saa mut innostumaan. Mutta voi kyllä. Minäkin, Brutukset!

Homman nimi on Pokemon Go, homman nimi on missä hitossa on Pikachu???

Eilen kotimatkalla poikettiin vähän vaan reitiltä. Suomeksi: yhden kantoisen metsäpolun, muutaman pellon ja Haltialan tilan kautta. Haltialassa bongasin ne ainoat kolme ihmistä, jotka oli siellä ihan alkuperäisen tarkoituksen takia - nimittäin niiden eläinten. Selitys tälle piilee siinä, etteivät kyseiset henkilöt olleet liioin vaahtosammutinta suurempia, mutta palauttivatpa mut maan pinnalle ihailemaan lampaita! Maan pinnalle palautuksesta huolehti myös toi aita, sain nimittäin melko mojovan sähköiskun. Itse asiassa niin mojovan, että vieläkin tuntuu.

Jos jotain sivupolulta jäi käteen, niin ainakin pari uutta Rattataa sekä toteamus, että kunnon sähköshokkihoito tekee toisinaan ihan höpöä. 

Päivä jatkui Mustikkamaalla tennismatsin merkeissä, jonka jälkeen rohkeimmat uskaltautuivat uimaan. Ei-niin-rohkeat teki sen ainoan, mitä siinä tilanteessa mahtoi; pisti Pokemon Stopille lurerukset päälle ja eikun metsästämään! Voi pyhä jysäys...  

Rutinoitumaton

En ole aamuihminen, en sitten yhtään. Kirjoitin joskus ajatuksia erilaisista herääjistä, torkuttajista ja kerrasta ylös -ihmisistä. Olen torkuttaja, olen iltavirkku, olen niin epä-aamuihminen kun olla ja voi.

Niin, tämä kaikki lienee nyt selvä?

Rapiat vuosi taaksepäin opettelin syömään aamupalaa. Kyllä, opettelin. Kyllä siinä meni viikko jos toinenkin, ennen kuin sen aamupuuron lusikoiminen naamariin oli muutakin kuin irvistelyä ja kakomista, mutta lopulta se alkoi sujua. Jostain väkinäisestä ja pakosta tulikin ihan kiva juttu, sellainen mitä melkein odotti. 

Kuinka sitten kävikään? No, persiilleenhän se meni. Vuoden takainen kesä myllerryksineen sai aamupalan pikku hiljaa unohtumaan ja viimeistään syksy epäsäännöllisine aikatauluineen vei viimeisenkin pohjan hankkeelta. Enkä suoraan sanottuna hämmästynyt, luonteelleni ominaisesti saan kymmenestä aloitetusta asiasta loppuun yhden. 

Edelleenkään en liioin syö aamupalaa. Kesällä se on ollut rahka töissä ekalla tauolla tai vaihtoehtoisesti kotona riisikakku tai pari. Tai jotain muuta pientä. En kuitenkaan nälkään kuole vaikka se pienikin jäisi välistä. Kahvi on must ja sitä kyllä voi kiskoa loputtomiin, mutta ei edelleenkään ruoan tarve aamuisin ole niin suuri. Ero entiseen, siihen edelliseen aamupalattomaan elämään, on omassa reaktiossa ruokaan. Kun ennen kaikki kuvotti, eikä tullut mieleenkään pistää mitään suuhun ainakaan kolmeen tuntiin heräämisestä, nykyään se on ihan ok. Välillä ei tee mieli mitään, välillä vähän kuvottaa ja välillä se onkin ihan hyvää. 

Ehkä suurin syy, miksi kaipaan sitä aamupuroani niin paljon, että omistan sille kokonaisen postauksen, on sen mukanaan tuomat rutiinit. Niitä rutiineja kaipaan, enemmän jopa kuin sitä itse puuroa. En ole millään lailla rutinoitunut ihminen (ainakaan äkkiä ajateltuna, toki tästäkin saisi oman postauksensa), mutta kieltämättä aamurutiinit teki hyvää. Se, kun tiesi mitä teen ja missä olen mihinkin aikaan. 

Nyt kaikki se on jäänyt, joskin voisihan sen torkuttamisen ja ovesta poistumisen vakiona viisi minuuttia myöhässä lukea myös rutiiniksi. Tosin sellaiseksi, josta ihan mieluusti luopuisin.