Maailman huipulla

Miksi lapsena aina valitettiin, ettei ole mitään tekemistä? Jälkeenpäin kun ajattelee niin tekemistähän oli silloin loputtomasti, vain mielikuvitus oli rajana! 

Oltiin pentuna aika kovia mönkimään ulkona, en voi edes kuvitella, että oltaisiin jaksettu kökkiä sisällä tietokoneen tai pelikonsolin ääressä tuntitolkulla. Mitä enemmän oli pusikkoa ja metikköä, sitä parempi. 

Malminkartanonhuippu, eli Mordorin portaat, olisi varmasti ollut sellainen paikka, mitä oltaisiin rakastettu. Eikä varmaan oltaisi oltu ainoita, sen verran kuhina kävi eilenkin. Eilen, kun ei ollut mitään tekemistä. Tosin ei itse koskaan lapsena saatu juosta portaissa ja näin aikuisena (ja hyvin turvallisuusherkkänä) en tiedä onko jyrkät portaat, joissa paljon jengiä treenaamassa, ihan oikea leikkipaikka lapsille. 

Mutta kyllä vähän kateeksi kävi, kun yksi polvenkorkuinen huipulle päästyään innoissaan hihkui valloittaneensa maailman. Samaistuin fiiliksen aika kybällä, mutta taidan olla ylittänyt jo sen maagisen iän, että olis ok huutaa se ääneen.

Samalla mietin, että mikä se maaginen ikä sitten on, koska se tuli vastaan? Se, kun ei ollutkaan enää ok itkeä kun väsyttää, tai hihkua riemusta kun onnistuu jossain? Missä vaiheessa kaikesta tuli niin asiallista, virallista ja totista, missä vaiheessa tunteiden ilmaisusta tuli yksinkertaisesti noloa?

Tai missä vaiheessa huomasi, ettei enää jaksakaan juosta neljääsataa porrasta ylös hengästymättä.