Mihin nää vuoden ensimmäiset kuusi kuukautta on kadonnut? Aika menee koko ajan vaan nopeampaa ja nopeampaa, vähän pelottavaa. Aina jotenkin alitajuisesti vertaan kuluneita vuosia toisiinsa, pistän niitä paremmuusjärjestykseen ja jälkeenpäin mietin mikä vuosi oli kokonaisuudessaan hyvä ja mikä sitten huonompi.
No tämä vuosi, 2015, tähän asti on ollut ainakin vaihteleva. Tapahtumarikas. Samalla myös hassusti tapahtumaton. Rutinoitunut ja ennalta-arvattava, samalla kun koko tulevaisuus on tietyiltä osin ollut auki. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen pystynyt jo tammikuussa sanomaan mitä teen syksyllä (tai edes kahden kuukauden päästä), mutta sitä millä eväillä ja millaisessa tilanteessa, en mitenkään.
Tää eka puolivuosikas on ollut samaan aikaan elämän parasta ja hirveintä aikaa. Kolikolla on kaksi puolta, jollain kieroutuneella tavalla koko ajan samaan aikaan olen ollut onnellinen ja onneton. Olen onnistunut kehittämään itselleni rutiineja, jotka on helpottanut normielämää aika suunnattomasti ja samalla kasvanut ulos entisestä pakonomaisesta ei huolta huomisesta -asenteesta. Aina ja edelleen murehdin liikaa tulevaa, mutta sen sijaan, että yrittäisin olla kuin en murehtisi, olen hyväksynyt sen murehtimisen olevan ihan ok, ainakin niin kauan kun se ei ota valtaa.
Kodista on tullut entistä parempi paikka olla (ainakin sen julkisivuremontin päättymisen jälkeen). Se on se oma tila, turvasatama ja paikka, jossa olen tai en ole, mitä ikinä olenkaan tai en ole. Baari-illat on vaihtuneet koti-iltoihin yhä useammin ja kun on jättänyt kutsumatta liikaa vieraita, ei ole turhia tarvinnut siivoamisestakaan stressailla, hah. Tai sitten vain kutsunut niitä vieraita, keiden seurassa ei tarvitse pitää kulisseja yllä. Tai niitä, joiden seurassa aina puskee siivousvimma päälle.
Tuntuu, että olen tämän vuoden aikana vähän eristäytynyt. Osasyynä tietenkin ihan kiireet, tammikuussa alkanut nyrkkeily, joka tietenkin tietyillä treeniajoilla söi aikaa pois muilta asioilta, sekä vaan aikataulujen vaikea yhteensovittaminen niiden muiden kanssa, joilla myös on omia menoja. Toisena osasyynä koko alkuvuoden piinannut väsymys, sadan muun fyysisen ja psyykkisen oireen lisäksi. Entistä enemmän olen oppinut luottamaan niiden ystävien kyllä pysyvän elämässä, vaikkei nyt päivittäin yhteyksissä oltaisikaan.
Keväällä kävi myös jotain pahaa, niin pahaa ja surullista, ettei sitä vieläkään pysty kunnolla käsittämään. Elämässä marssijärjestys meni tietyllä tapaa uusiksi, oppi ymmärtämään miten haurasta kaikki on. Kaiken muun mielessä liikkuvan päälle se paha oli vain liikaa, eikä sen käsittelystä tullut oikein mitään. Ainoa keino siinä tilanteessa oli vain olla ajattelematta tai tuntematta, ja vasta nyt pikkuhiljaa on alkanut ymmärtää ja käsitellä asiaa. Mieli on ollu ylikuormittunut, niin paljon ajatuksia ja niin paljon sanottavaa, mutta mitään niistä ei voi, tai ei pysty, päästää ulos.
Jos ihan rehellisiä ollaan, en varmaan ikinä elämäni aikana ole itkenyt niin paljon kuin tänä vuonna. Mutta toisaalta, en varmaan koskaan ole nauranutkaan niin paljon kuin tänä vuonna. Hyvä ja paha kulkee käsi kädessä, kai ne sitten vain tasapainottaa toisiaan. Ja vaikka välillä muuta väitänkin, on aina parempi tuntea mitä tahansa, kuin olla tuntematta mitään.
Puolivuosikkaan parhaiten mieleen jääneitä muistoja, niitä hyviä sellaisia, on kuitenkin ihan kivasti. Laskettelureissu Himokselle duunikavereiden kanssa oli hulvaton, tosin hulvattomaksi sen teki suurilta osin jonnekin iän myötä kadonneet laskettelutaitoni. Samoin illanistujaiset ystävien kanssa, omat tammikuiset synttärit ja säännöllinen töölönlahden kiertäminen yhden rakkaan kanssa, on jääneet mieleen. Maailman rakkaimman kummitytön touhuja ja kasvamista on tullut seurattua, ja on ollut niin mahtavaa huomata miten joka kerta tyttö osaa jotain uutta. Talven vaihtuminen pikkuhiljaa keväästä kesään on tuntunut niin paljon enemmältä kuin menneinä vuosina, ehkä kun säätä uhmaten on tullut vietettyä huomattavasti enemmän aikaa ulkona kuin ennen.
Summasummarum: on ollut hyvää, on ollut huonoa. Kaikesta on selvitty, vaikka en ole yhtään sen tietoisempi tulevaisuudesta, kun tammikuussakaan. Mutta tarviiko sitä välttämättä ollakaan? Tästä on hyvä lähteä sinne toiselle puolivuosikkaalle, ottamaan selvää mitä kaikkea on edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti