Tänään mätsäsin kenkäni taivaan kanssa, ihan vahingossa. Säästä on aina hyvä puhua, tänään se on ollut yhtä epävakaa kuin muutenkin viime aikoina. Enkä ole yhtään sen vakaampi tainnut olla itsekään.
Jos jostain asiasta olisin tunnettu, niin muististani. Kultakalan muisti. Siis aika olematon. Tai ehkä pikemminkin valikoiva. Kasvo- ja nimimuistista en ala edes puhua, sen verran kiusallisia tilanteita on näiden ansiosta syntynyt. Pysyn suhteellisen skarppina kun vaaditaan, mutta useimmiten kuljen pää pilvissä. Just noissa yllä näkyvissä. Ja niin laput silmillä, että liian paljon menee ohi.
Ilman hetken pysähtymistä ja saman hetken ikuistamista, en olis huomannut taivaalla näkyvän samaan aikaan aurinko ja kuu. Enkä olis huomannu kenkien mätsäävän siihen taivaaseen. Enkä olis varmaan muistanut unohtaneeni jotain oleellista, unohtanut innostua pienistä asioista. Kuten hassun muotoisista pilvistä, siitä kun löytää työpaikalta jonkun toisenkin joka fanittaa Robinia, siitä fiiliksestä kun saa jollekin hyvän mielen. Joskus on hyvä muistutella itseään niistä pienistä unohtuneista, muuten ne isot seuraa helposti perässä, sinne unohdukseen. Ja sitten ei jääkään enää mitään.
Niin kauas pilvet karkaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti