31.10.2015

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan


Fiuh, mikä viikko! Menoa ja meininkiä on riittänyt ja mukaan on mahtunut niin koulua uusine opintojaksoineen kuin sopivassa suhteessa bileitäkin. Yksi keikka, halloweenbileet, yksisarvinen, tiskivuoro, pelkotiloja, hajonneet kädet ja kohtalokas jekkushotti. Eikä edes lopu tähän, vaan olen just matkalla kaverin illanistujaisiin, joista pitäisi vielä poiketa duunin pikkujouluihin. Ja huomenna laivalle. 

Tänään oli taas pakko alkaa tehokkaaksi eli suomeksi siivota, tiskata, pestä pyykkiä ja hoitaa kouluhommat alta. Eilen saatiin historiallisella muutaman päivän varoitusajalla kaveriporukka kasaan, joten käytiin syömässä ja juomassa parit maailman parhaat mojitot. Viime yönä näin unta kolmivelhoturnajaisista, pakkohan se oli ansaitun aamukahvin kanssa kaivaa Liekehtivä pikari kaapin kätköistä. 

Tää syksy on muuten ollut hyvää aikaa, ensin tuli SMGlta uusi levy ja nyt vielä Gaselleilta myös. En valita. Vielä kun saisin nää pelkotilat ja (toivottavasti) turhan stressin järjestykseen tai vähintään saisin pääkoppani tajuamaan, että turha murehtia asiaa jolle ei just nyt voi tehdä mitään. Ja sitten kun se hetki tulee, että sille jotain voi tehdä, voittaisi ne pelkonsa ja oikeasti tekis jotain. 

Hauskaa Halloweenia kaikille, omani on jo juhlittu. 

27.10.2015

liirum laarum

Saanko vielä kerran ihmetellä minne viimeiset kahdeksan viikkoa on kadonneet? En nimittäin vaan käsitä tätä ajankulua, vielä vähemmän sitä että enää on toinen samanmoinen pätkä edessä. Ja sehän tarkoittaa, että kohta on jo talvi, sitten on kylmä, sitten joulu, uusivuosi ja yhtäkkiä onkin taas kesä. Uaaah! 

Tästä taitaa tulla yksi harvoista blogihistoriani kuvattomista postauksista. Kuvia nimittäin, niitä ei ole. Paitsi ehkä pari sumeaa lauantai-illalta, mutta niistä ei puhuta. Ja tää taitaa tarkoittaa ihan oikeaa kiirettä, ettäs tiedätte.

Ei vaan, jakson vaihtuessa vaihtui myös vapaa-aika vähän toisenlaiseen aktiviteettiin, kun entiset "kymmenen tuntia koulua viikossa" vaihtui "aika paljon enemmän kuin kymmenen tuntia koulua viikossa". Ja vaikka toistaiseksi ihan kivat ekat kaksi päivää on ollut, on mielessä silti kaksi asiaa. 

1: Ravintola-ala, se ei tosiaan ole mun juttu.

2: 

Ahhahhaa. Huumori, gotta love it!

Vaikka miten perusluonteeltani olen semi negatiivinen, kyyninen ja skeptinen, välillä vaan havahtuu siihen miten paljon helpompaa elämä on kun miettii vähän positiivisemmin. Tai edes realistisemmin. Kun hyväksyy, että asiat on nyt näin, eli ne on nyt näin. Ja sitten vaan elää sen mukaan, tekee mitä pyydetään ja toivoo, että kaikilla on vitun kivaa. Mielellään myös siinä sivussa yrittää voittaa kaikki pelkotilansa ja kantaa jotain vastuuta. Ja samalla toki luvata, että tästä jos selvitään niin ei ikinä enää. 

P.S. Oli sittenkin yks kuva

24.10.2015

Minä vs. Maailma













Heeeei, I'm alive!

No ei kai siitä viime postauksesta niin pitkä aika ole, eihän? Viikko, niinkuin kaikki muutkin tän syksyn viikot, on mennyt nopeammin kuin on ehtinyt kissaa sanoa. Tai koiraa. Tai palohälytintä, puunlatvaa tai pizzaa. Koira on tiistailta, palohälytin keskiviikolta, pizza torstailta. (Kissa on jokapäiväinen.) 

Jos aloitetaan siitä pizzasta, koska voi jumpe. Neljä juustoa. Enemmänkin olis mennyt, jos se minusta kiinni olis. Ei ollut. Vanha läppä; muut syö Spaghetti Bolognesea juustoraasteella, minä syön juustoraastetta Spaghetti Bolognesella. 

Tällä viikolla on taas maailmankaikkeus hyökännyt mua vastaan. Tai vähintään ruotsin tentti. Ja yksi palohälytin. En sen ruotsin suhteen muutenkaan liikoja toivonut, mutta herää kyllä väkisinkin kysymys miten läpipaska ihminen olen, kun en pääse yhtä tenttiä läpi. Tenttiä, jossa sai käyttää LUNTTILAPPUA. Niih, miettikääs sitä. Lopullinen prakaaminen kävi kyllä tänään kertaustunnilla, kun kovaan ääneen ihmettelin miten ruotsalaiset itsekään voi osata puhua ruotsia?! Sen jälkeen aloin (yhtä lailla kovaan ääneen) miettiä monelta lähibaarin happy hour alkaa. No joo, vähän liioittelin. Tiedän, että se on neljästä viiteen. 

Minä vs. Maailmankaikkeus vol 2 oli palohälytin. Kyllä, palohälytin. Tiedän etten ole kovin toivottu vieras omassa keittiössäni (keittiön mielipide), mutta nyt meni jo vähän liian pitkälle. Niin ja näin toimiva hella, räjähtävät kokislasit ja vaaleanpunaiseksi värjäytynyt Mooses, ne on kaikki vielä ihan okei. Mutta se, että pitkän (kahden ja puolen tunnin) koulupäivän jälkeen, yrittäessäni vain keittää pari kivaa kupillista kahvia, alkaa palohälytin raikaamaan. Ilman mitään järkevää syytä. Eikä siinä muuten, mutta en uskaltanut laittaa sitä enää paikalleen kun lähdin taas liikkeelle, päässä pyöri vaan kauhuskenaario ilman mitään järkevää syytä huutavasta palohälyttimestä, naapureiden auki murtamasta ovesta ja Mooseksesta, - joka todennäköisesti nukkuisi vaan onnellisena ja autuaan tietämättömänä tästä kaikesta. 

Taisin kadottaa tämän postauksen punaisen langan jonnekin tuonne neljän juuston sekaan. Toki olettaen, että tässä joku punainen lanka edes alunperin oli. 

Ehkä teki vain mieli höpötellä, valittaa kurjaa kohtaloa ja jakaa pari kuvaa.

Ja kurjista kohtaloista tuli mieleen parit keskustelut muuan virkamieskollegan kanssa, kun taas yhden rattoisan työpäivän viihdykkeeksi valittelin kyseiselle virkamiehelle kovaa onneani aiheesta X. Vastaukseksi sain mairean hymyn ja kehotukset odottaa sitä päivää, kun kotona on puoliso, kolme lasta ja koira. Sitten vasta ymmärtää miten vaikeaa elämä voi olla. 

Eikä siinä muu enää auttanut, kun kehottaa arvon kollegaa kokeilemaan elämää samassa asunnossa kuuron kissan kanssa ja kaksi viikkoa ilman vessan ovea. Siinä sitä karaistuu, jos jossakin. 

19.10.2015

Kuka tietää jos onnemme kuitenkin kääntyisi

Syksy tuli yhdessä viikossa. Viime viikossa. Tai ainakin tänään oli ensimmäinen aamu, kun heräsin pimeyteen. Onneksi se ei vielä kestänyt pitkään, tunnin päästä oli taas valoisaa. On mennyt se syksyn väriloistokin pahimman kerran ohi. Vasta tänään treeneistä kotiin kävellessäni kiinnitin väreihin huomiota. Muodon vuoksi otin valokuvan. Sillä hetkellä tiesin, että pitäisi pysähtyä, olla vain hetki, tuntea jotain. Pysähdyin, olin hetken.

En tuntenut mitään.


Mutta, en varsinaisesti tullut syksystä puhumaan. Vaan musiikista. 

Perjantaina ilmestyi SMG:n uusin levy ja sunnuntain pyhitin Baabelille. Minähän en todennäköisesti musiikista mitään ymmärrä, mutta pakko vähän leikkiä kriitikkoa ja sanoa muutama sana.

Olen pettynyt. 

Kyllä. Ja vannon banjoni nimeen, ettei ikinä ole tuntunut näin pahalta olla pettynyt mihinkään. Ja se tuntuu pahalta nimenomaan koska haluaisin rakastaa levyä. Ihan tosissani. Mutta minkäs teet? Jo edellisen levyn kohdalla olin kahden vaiheilla, pidänkö vai enkö, mutta silloin vielä enemmistö biiseistä vei mukanaan. Ja nyt... No, kolme yhdeksästä pääsi soittolistalle. Yritän olla armollinen, meille molemmille, ja jatkan kuuntelua. On se rakkaus ennenkin syntynyt vasta ajan myötä.

Sisimmässäni kuitenkin tiedän, ettei vika ole levyssä, biiseissä, eikä edes itsessäni. Rakastin vaan Mannerta niin paljon, etten usko enää tulevan levyä, joka siitä voisi pistää paremmaksi.

Toivon olevani väärässä.



18.10.2015

Why don't you be the writer and decide the words I say







Viimeiseen neljään vuoteen ei ole paljon tehnyt mieli avata tietokonetta. Vanhan läppärini ostin 18-vuotiaana ja se toimi oikein mainiosti, ensimmäisen vuoden. Sitten alkoi jumitus, jumitus ja vielä kerran jumitus. Hitaus, järkyttävä meteli, huonosti toimivat ohjelmat. Viimeisen vuoden sisään kaiken muun hyvän lisäksi kuvioihin tuli virukset, Mooseksen pureksimat virtapiuhat ja irronneet näppäimet. 

Mutta hei, ennen se ei oikeasti haitannut! Since älypuhelimen hankinta, en paljoa ole konetta tarvinnut. Surffailut on hoitunut puhelimella ja lopulta pääsin samaan pisteeseen kun parin vuoden telkkarittomuuden jälkeen; mitä ei ole, sitä ei osaa kaivata. Traumatisoituneena siitä aiemmasta, ensimmäisestä ihan omasta koneestani, totesin  etten enää ikinä osta muutaman sadan perusläppäriä, joka kestää sen vuoden ja that's it. Kunnon koneen ostaminen pyöri mielessä silloin tällöin, mutta kuten sanottu, en sitä sen enempää tuntenut tarvitsevani.

Sitten kävi jotain.

Jotain nimeltä koulu. Ja sen hoitamiseksi kunnialla, oma (toimiva) kone helpottaa kyllä elämää aika helkkaristi. Ja se lopullinen piste tuli viime keskiviikkona, kun olin käyttänyt neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa elämästäni sen yhden esseen palauttamiseen. Kyllä, ei edes kirjoittamiseen, vaan pelkkään palauttamiseen. Laitoin it-tukihenkilölleni viestiä, että mites ois jos lähettäis iShoppailemaan. Ja mehän lähettiin. 

Täs me ny ollaan, sylikkäin. Minä ja mun MacBook Pro. Enkä vois olla tyytyväisempi. Paitsi niinä hetkinä kun alitajunta kuiskii, että oon just laittanut kahden kuukauden vuokran verran rahaa läppäriin. Mutta pöh, kuiskikoot. Oli ihan joka pennin arvoinen. Love love love.

Vieläkään en oikein sisäistä, että nyt on ihan oikeasti kunnon kone. Äsken olin ihan vanhasta tottumuksesta alkamassa kirjoittaa tätä postausta puhelimella. Mutta kyllä se tästä, pikkuhiljaa. Parastahan on, kun on ihan sellainen fiilis, että jopa koulutehtävien tekeminenkin tuntuu aika sata kertaa kivemmalta kuin ennen. Ja että nyt voin tehdä kaikkea, mitä monta vuotta olen halunnut, mutten vanhalla koneella siihen ole pystynyt. Kuten kirjoittaa kirjan.

Postauksen kuvat ei liity aiheeseen, kunhan tyhjentelin kameran muistikorttia. Mahtuu kattokaas taas uusia selfieitä.

13.10.2015

#huominenonhuomenna


Otsikon mukaista häshtägiä käytin tänään instassa, lisätessäni sinne ylimmästä kuvasta sen oikean puolen. Kuvan itsestäni lähdössä shoppailemaan. Mikä essee?

Ihan oikeasti hei, nyt jotain rotia tähän touhuun! Lukioaikaisista huomenna deadline ja oon melkein jo alottanu -tilanteista traumatisoituneena kuvittelin olevani nykyään fiksumpi. Tai edes vähän vastuuntuntoisempi. Mutta ei kun ei. Deadline on ollut tiedossa seitsemän (7) viikkoa, joista viimeiset kolme oon melkein jo alottanu. Tällä hetkellä tilanne on seuraava: viidestä sivusta kolme valmiina, viidestä vaaditusta lähteestä puuttuu kolme, lähdeviitteet on todennäköisesti päin poronpyllyä ja en edes itse ole ihan varma mistä aiheesta olen kirjoittanut. 

Lukioaikainen minäni olisi tässä vaiheessa tehnyt jotain luovaa. Kuten jättänyt koko paskan tekemättä. Tai klikannut itsensä ulos koko kurssilta. Tai parin viikon päästä sanonut maikalle palauttaneeni koko esseen jo monta viikkoa sitten ja todennut, että maikka varmaan itse on sen hukannut.

Mutta nykyään... Sanotaanko, että tää aikuisena oleminen on myös sieltä poronpyllystä. Kun ei vaan voi enää toimia noin, on vain otettava vastuu teoistaan (tai tekemättömistään) ja toivottava parasta. On tässä onneksi vielä kakstoista tuntia aikaa.

Mutta mutta. Tänpäiväinen kuinka luistaa kouluhommista sujui mukavissa merkeissä! Puolenpäivän aikaan serkkunen tuli juomaan kahvia, rapsuttamaan Moosesta ja vaihtamaan kuulumisia. Iltapäivästä lähdin shoppailemaan ylväässä yksinäisyydessäni (kahden miljoonan tuntemattoman ihmisen kanssa siis) ja sain ostoslistalta muutamat jutut ruksittua pois. Ostossaaliiseen palattakoot myöhemmin.

Kotiutumisen jälkeen ruoskin itseäni parin tunnin ajan tarttumaan poroa sarvista ja hakkaamaan sitä esseetä, kunnes lähdettiin perheen kanssa ulos syömään. Nyt lienee sopiva hetki mainita, että söin poroa, siitä kaikki nuo poro-viittaukset. Matkalla kotiin muut totesi, että kohtahan on jo nukkumaanmenoaika. Minä siinä totesin, että kohtahan on jo esseenkirjoittamisaika. Kello oli varttia vaille kymmenen. 

Ei nukuta ens yönäkään, ei. 

12.10.2015

It's so easy when you know how it's done


Olipahan taas yksi hyödytön päivä muiden joukossa. Hommat ne vaan kasaantuu, meikämantu hengailee ja ottaa peilikuvia. 

Oikeasti noiden peilikuvien ei pitänyt olla peilikuvia, vaan olin ottamassa ihan kunnon kuvia, ihan siksi kun halusin esitellä uuden (viikon takaisen) kirppismekkoni. Kohtalo vaan puuttui peliin ja kamerasta loppui akku kriittisellä hetkellä. Tästä joku viisaampi, kosmisiin merkkeihin uskova, olisi ottanut onkeensa ja keskittänyt energiansa vaikka niihin kouluhommiin, mutta en toki minä. Minä otan peilikuvia. Mekko kuitenkin on Bruno-kirppikseltä, viikon takaiselta sunnuntailta ja omaa sukuaan Object. Me likey. 

Tän aamun aikana on myös tullut mieleen about tuhat ja yksi pakko saada -hankintaa, joita pitäisi käydä metsästämässä. Harmi vaan, että sille listalle kuuluu myös farkut ja harmi vaan, että en maailmassa vihaa mitään muuta niin paljon kuin farkkujen ostamista. Ja harmi vaan, että kaikkiin näihin pakko saada -asioihin menee myös rahaa...

Viikonlopun aikana onnistuin kääntämään unirytmini niin päälaelleen kuin se ylinpäätään on mahdollista. Tämän seurauksena missasin aika lailla tän päivän superin sään ihan totaalisesti. Muutamaa ulkona piipahtamista lukuunottamatta elin omassa pikku maailmassani, autuaan tietämättömänä ulkomaailmasta. No joo, vähän liioittelin. Oli mulla verhot sentään auki.

Koska kello kolkuttelee kohta kahtakahta, se tarkoittaa, että on aika alkaa taas vääntämään esseetä. (Viimeiset kaksi yötä mennyt samoissa merkeissä. Mikä nukkuminen?) Sain myös just kuulla, että huomenna olisi ruotsin tehtävienkin deadline, että ehkä hoidan ne sitten aamuyöstä.

Jos ikinä saan kaivettua tieni pois tänhetkisen tehtäväpinon alta, lupaan alkaa merkitä kalenteriin muutakin kuin ne tuhannet ja yhdet bileet.

11.10.2015

Miksi en rakastaisi kylmää sisintäsi?


Velvollisuuksien välttely on sitä ominta alaani. Ja keinoja siihen, niitä on monia.

Kuten yksille lähtö illalla ja kotiutuminen yhdeksältä seuraavana aamuna. Tai tästä seuraava koko päivän hölläily, ja velvollisuuksiin tarttuminen puolenyön aikaan. Ja taas aamuun asti valvominen, kun on niitä muuttujia. 

Auringonpaisteeseen herääminen on paras fiilis ikinä. Niin paras, että muutaman tunnin yöunien näköistä naamaakin tekee mieli ikuistaa. Kahvi tekee ihmeitä ja taustalla soi uutta SMGta. Huonomminkin vois päivän aloittaa. 

Harmi vaan, että ne velvollisuudet nakuttelee tuolla takaraivossa, vaikka miten ne yrittää unohtaa. Mutta ei tässä hätä ole, sentään vielä kolme päivää deadlineen.

Voihan saamattomuus. 

10.10.2015

What just happened?


Jossain vaiheessa viime yötä (tai aamua... Tai aamuyötä) tuli mieleen hullu ajatus, että pakko saada paistettua riisiä ja katkarapuja. Ja koska darra ei olisi yhtään niin hauskaa jos vain kävelisi kiinalaiseen ravintolaan, päätin ylittää itseni keittiössä. Vähän myös kiinnosti ottaa selvää mitä tällä kertaa saisin räjähtämään...

Googlailin eri reseptejä, joita sitten kaikkia luonnonlakeja uhmaten sovelsin mix&match -periaatteella. Ja hei, uskokaa tai älkää, niin tosta tuli oikeasti hyvää! 

Koska heitin kaiken hatusta, en muista tarkkaan mitä kaikkea tein, mutta jotenkin seuraavasti se meni:

Tarvitset
•riisiä
•katkarapuja
•purjoa
•HeMaPo
•valkosipulia
•soijakastiketta
•kalakastiketta
•kaksi kananmunaa

Etenin jotenkin niin, että valmistin ekana kastikkeen (2rkl soijakastiketta, 2rkl kalakastiketta, valkosipulia). Keitin riisin ja pilkoin purjon ja valkosipulin. Sulatin katkaravut. 

Heitin pannulle HeMaPon, valkosipulin ja purjon, kuullotin hetken (luultavasti öljyssä). Lisäsin riisin pannulle ja sekoitin. Annoin paistua jonkin aikaa. Rikoin kanamunat kulhoon ja sekoitin, lisäsin ne myös pannulle. Annoin taas paistua jonkin aikaa. Lisäsin sekaan kastikkeen ja katkaravut. Unohdin koko hoidon siihen paistumaan, koska aloin tiskata. 

Kun olin saanut tiskattua, oli ruoka oikeastaan jo valmista. Puristin sekaan limeä, asettelin esteettisen limenpalasen annoksen päälle ihan puhtaasti valokuvia varten (valokuvat otin siltä varalta, jos ruoka olisikin onnistunut. Kannatti.) ja eikun ääntä kohti. 

Eikä mitään edes räjähtänyt.

6.10.2015

Pari sanaa Mooseksesta


Nyt vietetään eläinten viikkoa ja vaikka tällä kertaa hyväntekeväisyyden tuotto lahjoitetaan koirien suojeluun, on silti ehkä ajankohtaista sano muutama sananen siitä kaikkein rakkaimmastani. Elämäni keskipisteestä ja valosta. Mooseksesta. (Yepp, crazy cat lady.)


Vanhan blogin puolella kirjoittelin Mooseksesta enemmänkin, mutta täällä ei Herra Karvapylly ole saanut kaikkea sitä huomiota, jota hän kyllä ansaitsisi. 

Olen aina ollut kissaihminen. Monta vuotta haaveilin omasta kissasta, mutta vuokrasopimuksiin painettu printti "ei lemmikkejä" oli tiellä. Kun toissakeväänä muutin nykyiseen asuntooni, vaihtui se kohta papereissa "lemmikit sopimuksen mukaan". Varovaisesti tiedustelin vuokraisännältä mahdollisuutta kissan hankkimiseen ja kun sieltä päästä tuli vihreää valoa niin... No, meikämantu olikin sitten kissan kuvat silmissä seuraavat viikot. Ja kaikki kolmen metrin säteellä minusta sai kyllä kuulla siitä, halusi tai ei.


Alusta asti oli selvää, että haluan kissan HESYltä. Pennut on toki ihania ja suloisia ja mitä kaikkea, mutta pennun ottaessa ei voi kuitenkaan ikinä sanoa sen luonteesta kovin paljoa. Voi olla, että pennusta kasvaa maailman ihmisrakkain sylikissa - tai vaihtoehtoisesti seiniä raapiva ja ihmisiä karttava oman tiensä kulkija. Toinen syy oli, että halusin antaa jonkun hylkäämälle katille uuden, paremman kodin. Pennut kun yleensä aina löytävät kodin, mutta aikuisille -varsinkin vanhemmille- kissoille uuden kodin etsiminen on vaikeampaa. Jos se minusta olisi kiinni, pelastaisin kaikki maailman eläimet.

Selailin HESYn nettisivuilta löytyviä kissoja monia tunteja ja sieltä pisti silmään valkoinen komistus, jonka kuvaa palasin katsomaan uudestaan ja uudestaan. Kävin HESYn talolla paikan päällä ja muodon vuoksi katselin muitakin kissoja, vaikka tunnetasolla olin jo päätökseni tehnyt.


Sen lisäksi, että Mooses oli kuvassa syötävän söpö, sydämeni suli täysin kun luin lisätietoja herrasta. Mooses on siis kuuro, joka on yleistä kokovalkoisilla kissoilla. Sen enempää en ole aiheeseen perehtynyt, mutta ilmeisesti kuurous johtuu jostain geenivirheestä. Toinen sydämen sulattava tekijä oli Mooseksen kantama sairaus, FIV, eli kissojen HIV. Mooses on löydetty kadulta, eli tietoa mistä hän on tartunnan saanut ja koska, ei ole. Tällä hetkellä sairaus on vaiheessa, jossa se ei vaikuta Mooseksen elämään mitenkään. Tautiin ei ole lääkettä.


Vaikka liikutuin hirveästi Mooseksen tilasta, kyselin silti hesy-sedältä lisää tietoja, kuten elinajan ennustetta. (Ei pysty sanomaan.) Halusin mielettömästi antaa kodin juuri tälle kissalle, mutta koska kiinnyn lemmikeihin todella syvästi, pelotti kuinka kauan Mooses lopulta eläisikään. 

Kuitenkaan lopulta ei tarvittu muuta kuin kymmenen minuuttia Mooseksen yhden neliön yksiössä, niin minut oli myyty (ja kuorrutettu valkoisella karvapeitteellä). Niin ihmisrakasta kehräyskonetta en koskaan ollut tavannut, enkä ole kyllä vieläkään. 


Lopulta, vuodelta tuntuvan viikon jälkeen, hain Mooseksen kotiin. 23. kesäkuuta 2014. Herra maastoutui sängyn alle kolmeksi tunniksi, sen jälkeen tuli esiin ja kehräsi kolme viikkoa, taukoamatta.

Yhteiselo lähti hyvin käyntiin ja hyvin on sujunut siitä asti. Sairaudesta tai sen vaikutuksista eli ole tietoakaan, vaan Mooses elää normaalia kissanelämää. Ehkä keskimääräistä parempaakin. Kuurouden huomaa vaan tavallista sikeämmistä unista, välillä joudun tarkistamaan hengittääkö hän enää, kun ei tietenkään herää koviinkaan ääniin. Kuuroudesta huolimatta herralla tuntuu olevan kuudes aisti ruoan suhteen, nimittäin sikeästäkin unesta herätään salamana kun jääkaapin ovi aukeaa. Ja ruokaa vaaditaan, paljon. Jos sitä ei anneta, sen voi tulla hakemaan vaikka mamman lautaselta...


Mooses on ihana, seurallinen, huomionkipeä, vaativa, vähän ahne, rasavilli, pehmoinen ja hyvin hyvin itsetietoinen. Mooses määrää meillä kaapin paikan ja hänen ehdoillaan eletään. Yöt hän nukkuu viereisellä tyynyllä (välillä samallakin, mamma kyllä väistyy), päällä (vatsa, selkä, jalat), polvitaipeissa, tai oikeastaan ihan sama missä, kunhan on lähellä. Paitsi silloin kun iskee hepuli, silloin sitä juostaan koko kahdenkymmenenyhden neliön pinta-alalla ja otetaan kaikki ilo irti elämästä (ja mamman yöunista). 



Parasta Mooseksessa on (edellä mainittujen asioiden lisäksi) kaikki aivan random jutut, mitä herra tekee. Kuten istuu lautaselle ja näyttää itsekin hämmentyneeltä, että mites nyt siihen päädyttiin. Kerran havahduin Mooseksen nuolevan seinää, toisen kerran patteria. Yksi aamu kahvia juodessani Mooses tuli yhtäkkiä luo, puraisi kädestä ja juoksi karkuun. Eikä sille edes silti voi olla vihainen.


Mooseksen ottaminen oli heittämällä elämäni paras päätös. Vaikka se sitoo hyvin vahvasti ja vaikka pelkään koko ajan FIVin pahenevan, merkitsee kaikki ne jokapäiväiset hyvät asiat enemmän. Ei varmaan mene päivääkään, etten miettisi miten paljon Moosesta rakastan ja miten onnellinen olen aina kotiin tullessa, kun siellä odottaa tuollainen karvapallo. 

5.10.2015

Hyvänmielen aakkoset

Aamukahvi. Paras tapa aloittaa aamut, varsinkin maanantai sellaiset

Betoni-intiaani. Uutta Gaselleja, aika helvetin toimivaa.

C-vitamiini. Pitäis hakea apteekista lisää, todellakin olisin sen tarpeessa.

Darrattomuus. Parasta, etenkin jos on koulupäivä.


Elokuva. Paperi T:n biisi, johon olen virallisesti koukussa.

Futis. Pelattiin tänään koulukavereiden kanssa ja aivan sairaan kivaa oli.

Gasellit. (Ei postausta ilman Gaselleja.) Tarviiko kertoa enempää?

Hämärä. Kaiken kirkkauden jälkeen se on lohdullista. Tulkoon syksy, tulkoon melankolia.



Innostuminen. Aina yhtä kivaa, tapahtui se sitten isoista tai pienistä asioista.

Jammailu. Parasta se on aamuisin, kotona, yksin. (Mutta toki muulloinkin.)

Koulu. Vaikka se stressaa ja saa parkumaan, olen silti aika mielettömän kiitollinen, että siellä olen.

Liikunta. Kiitollinen olen siitäkin, että oman lajini oon löytänyt, mutta kuten tänään tuli todistettua niin myös tässä suhteessa vaihtelu virkistää.



Mooses. Tekee onnelliseksi joka päivä, pahimmillaankin.

Nauru. Hyvässä seurassa se on parasta, oli jutut sitten hyviä tai huonoja (tai omia).

Omenat. Ostin pitkästä aikaa ja vedin överit.

Peitto. Varsinkin omani, se 220cm leveä. 



Quu. Eli kuu. Eli se mikä nyt möllöttää öisin, mutta kohta koittavana vuodenaikana myös päivisin. On se kaunis, vaikka punainen jäikin näkemättä.

Rakkaus. Sitä on monenlaista ja kaikissa muodoissaan se on maailman paras tunne.

Sipuli. Oi voi, miten tahtoisinkaan olla sipuli.

Tropiikki. Se on ollut kotona nyt kaksi päivää, kiitos kuivuvien pyykkien.



Unet. Parhaimmillaan ne voittaa minkä tahansa leffan. Ja todellisuuden.

Vainoharhainen. Vähän lisää Gasellien uutta. Eh heh.

Word. Elämä pyörii sen ympärillä, mutta pyörikööt.


Kuvamateriaali kameran kätköistä muinoiselta Tallinnan reissulta.