Ajatuksia

Tiettekö, kun tossa muutaman päivän viettää itsensä kanssa kahden, siinä tulee kaikenlaista mieleen. Heitän aina läppää, miten mun seuraa harva kestää montaa päivää putkeen. Tai, ei se oikeastaan ole edes läppää. Pari vuotta sitten BFF vietti neljä yötä samassa hostellihuoneessa, sen jälkeen BFF:stä ei kuulunut pariin kuukauteen. En syyllistä. Mielenkiinnolla odotan sitä päivää, kun joku onnekas pääsee seurassani vaikka kymmenen tunnin lennolle... (Tässä kohtaa isosisko toteaisi parinkin tunnin lennon olevan liikaa, kun uikutan korvasärkyäni taukoamatta.)

Tota joo, sangen looginen aloituskappale, jälleen. Jatketaan sitten niillä ajatuksilla, toinen toistaan fiksummilla.

Oon hengaillut uusi tucca päässä, josta tulikin vaaleampi kuin ajatuksissani. Eikä ollut negatiivinen ilmaus, eikä kyllä kuvissakaan näy se vaaleus ihan samalla tavalla kuin livenä. Ihmeen paljon kasa raitoja vaikuttaakaan, mutta tuntui tyhmältä tummentaakaan kesää vasten, koska aurinko yleensä tekee tehtävänsä. Tai tekisi, jos se joskus alkaisi kunnolla paistaa. Ja tota noin, teki se kampaamokäynti muutenkin ihan hyvää. Kun meinaan viimeksi oon kampaajalla käynyt syksyllä. Ja sen jälkeen kerran itse tarttunut saksiin, mutta siitä ei puhuta. 

Tavaran määrä, se on kans pyöriny ajatuksissa. Ja enimmäkseen noi kirpparille hinkuvat ikea-kassit, jotka koristaa täällä nurkkia. Tai siis seinänvierustoja, kaikki nurkat on jo varattu. Äkkilaskemalta niitä ikea-kasseja on neljä, ja siinä on jo neljä liikaa. Mistähän sais rukoiltua sen verran voimaa, että sais kiikutettua nuo sinne minne kuuluukin? Ja muutenkin vois vähän karsia, esimerkiksi noita keittiön kaapissa majailevia kirjoja.

Se sellainen tietynlainen itsenäisyys, minkä on viime vuosina kasvattanut. Että on vain minä. Ja siis aivan täysi uusavuttomuuden ruumiillistumahan mä edelleen olen, mutta silti ajatuksissa aina vaan minä, ja mitä sitten jos joskus pitäiskin olla me. Että miltä se sitten tuntuis, saisko sit olla ihan sallitusti uusavuton?

Myös vähän miten voi ihminen olla jotain ihan muuta, kun mitä joskus on luullut ja myös miten tehdä se ero niiden kahden välillä, samalla kun pitäisi tehdä ero kahden itsensä välillä. Mikä sitten on se todellisuus, tai pikemminkin kumpi niistä. Ja miten saada katse pidettyä vain siinä, mikä todella merkitsee.

Viimeisenä sellainen, mitä ei saa mielestä pois oikein hetkeksikään. Että miten helkkarissa saa alaselän venytettyä auki, tai rusautettua jotenkin kotikonstein, ilman halvaantumisriskiä!?