SYYSKUUN VIIMEINEN

Pitäis varmaan useammin poistua kotoa. Kumman paljon enemmän sitä saa aikaiseksi kirjastossa, missä ainoa häiriötekijä on satunnaiset selfie-hetket. Ja silloin tällöin myös hyllyjen välissä puhelimeen puhuvat ihmiset. Nää oli niin hämmentäviä tilanteita, että kysyin kaverilta mitä täällä tapahtuu. Kaveri lohdutti ja sanoi, ettei tää ole vielä edes paha: taannoin oli viereisessä pöydässä joku juonut kaljaa. Ei jäänyt epäilystäkään etteikö malmilla olis malmin lait. 

Nyt on olo, että se ihana, kevyt, kupliva syksy alkaa jäädä taakse. Mutta vaikka seuraavat kaksi kuukautta enteileekin sadetta ja pimeää, jollain kieroutuneella tavalla pidän siitä. Onhan se nyt aika ihana fiilis päästä pimeästä ja kylmästä, pitkän päivän jälkeen, lämpimään kotiin. 

On myös olo, että tän ihanan, kevyen, kuplivan syksyn huolettomuus alkaa jäädä taakse. Että pian oikeesti täytyy lähteä sinne kirjastoon hakkaamaan noita hommia, koska ei enää ole varaa katsoa vielä yks jakso O.C.:ta. Samalla ihanaa ja kamalaa. Onneksi vielä toistaiseksi vähän enemmän sitä ihanaa. 

BEST OF SEPTEMBER (SO FAR...)

En lähes koskaan tee mitään instakollaasi-postauksia, mutta äsken omaa instatilini kuvasaldoa selaillessani huomasin, että syyskuussahan on tapahtunut vaikka mitä kivoja juttuja. Ei mitään isoa tai hurjaa, mutta sellaista mukavaa. Niitä niin kutsuttuja hyvänmielenasioita. 

Kaveri lähti vaihtoon ja vikan yhteisen hengailuhetken kunniaksi mentiin Espan Ben&Jerry'siin vohveleille. Ältsymakeet vohvelit, mutta muuten ei mennyt turhan siirappiseksi ne jäähyväiset. Vaikka miten mietittiinkin pitäiskö haikeilla, edes vähän. / Se yksi rakas kaukaa tuli viikonlopuksi stadiin ja pyhitettiin jälleennäkeminen (edellisestä näkemisestä taisi olla kaksi viikkoa...) Weeruskan brunssille. Siellä se sitten menikin joku nelisen tuntia. Ja sanomattakin selvää, että oli aika ihanaa. / Yhden frendin kanssa taas meillä on jo melkein perinteeksi muodostunut kahvitteluhetki Sellossa, kahvilassa jonka nimeä kumpikaan ei tiedä. Siellä otetaan kahvit tai teet ja joku hyvä juttu puokkiin. Ja tosiaan tää melkein perinne: ollaan tehty tää ehkä kolme kertaa. Mutta vois sitä huonompiakin alkavia perinteitä olla. 

Syyskuun aikana innostuin sormuksista ja kynsilakoista. Molemmat on yleensä tullut vähän kausittain ja nyt on ilmeisesti se kausi. Yritän nauttia tästä tyttöilystä niin kauan, kun sitä kestää. / Ilta, kun tajusin syksyn tulleen. Voi jättikaulahuivini, kuinka olenkaan sua kaivannut! / Haalarihommissa on pidetty hauskaa, ihan tosi hauskaa. Kuten kuvasta näkyy. 

Luonnollisesti on täytynyt myös opiskella. Sitä on tehty ensin kahvin ja myöhemmin (mahahaavan uhatessa) teen voimin. Paddington-tee jos mikä tsemppaa, etenkin kun teen nimi on Viisas karhu tietää. 

Yhdestä tappotreenistä kotiuduttuani ihmettelin, että miten ne jotkut ihmiset voi näyttää niin hyvältä ja freshiltä treeninsä jälkeen. Itsehän näytän tuolta ja tuo on vielä se kaunisteltu versio. Hyvillä filttereillä. / Kaverin beibi minijalkoineen on kyllä vienyt mut täysin. Samalla on taas saanut huomata, miten en edelleenkään ymmärrä lapsista mitään. Varsinkaan vauvoista, tollasista melkein-vastasyntyneistä puhumattakaan. Onneks kuitenkaan ei vielä sen enempää tarvikaan tietää. / Oma vauvani edelleen lomailee, tosin syy on enemmän lomakohteen majoittajasta kuin itestäni. Elättelen toivoa, että ehkä tässä joku päivä saisin kissani takaisin... 

ABOUT HONESTY

Ehkä jo kuvistakin huomaa, että tänään oli parempi päivä. Kävin aamulla työhaastattelussa ja tuli ajatus kävellä sieltä kotiin. Kävellä ja fiilistellä. Viime vuonna missasin tän syksyn kauneimman vaiheen ja tänään sillä kävelylläni yhtäkkiä huomasin, että hei, sehän on nyt! Ja että ihan satavarmasti en missaa sitä tänä vuonna. Valitettavasti vaan yrittäessäni kuvata sitä väriloistoa, oli kamera, valo ja varmaan se maailmankaikkeuskin mua vastaan. Mutta tiedättekö, se ei haitannut. Vaikkei nyt kuvia ole niistä hienoimmista puista ja pusikoista, ainakin se hyvä fiilis on tallella. Ja toivottavasti pysyy. 

En ole millään tavalla suunnitelmallinen tai tavoitteellinen tyyppi, mutta jos jotain tavoittelen, on se kasvu. Sellainen hiljattainen, moniulotteinen, henkinen kasvu. Ja yleensä se tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella, tai sieltä se kasvu alkaa. Tänään tajusin yhden kasvunpaikkani, jonka tosin olin tiennyt jo aiemmin, mutta tänään vasta ymmärsin sen merkityksen. 

Kuten sanoin alussa, kävin aamulla työhaastattelussa. Opiskelija ei liikoja tienaa ja jotain osa-aikaista duunia tarttis koulun ohelle. Haastatteluun päädyin ihan sattumien kautta ja menin avoimin mielin. Kuitenkin haastattelun aikana tuli se fiilis, että ei tämä ole mun juttu.

Olisin saanut työn. Olisin voinut kertoa olevani kiinnostunut ja hakevani tällaista työtä, ja todennäköisesti tehnytkin työtä jonkin aikaa. Edellisen kerran olen ollut työhaastattelussa neljä vuotta sitten ja silloin todennäköisesti olisin noin tehnytkin. Ollut kuuntelematta itseäni, valehdellut itselleni ja muille, ajatellen vain, että kuha on duunii. 

Oli ihana huomata miten on kasvanut. Miten rehellisesti pystyin sanomaan, että tää ei ole mun juttu. Että voisin kokeilla, mutta tiedän miten se tulee päättymään. 

Oli ihana huomata miten on oppinut tuntemaan itsensä. Miten tunnistaa omat heikkoudet ja vahvuudet. Ei toistaiseksi niin, että niitä (varsinkaan vahvuuksia) pystyis luettelemaan kuulostamatta rempseältä, mutta sen verran että tilanteen vaatiessa pystyy sanomaan ne ääneen. Rehellisesti ja selkä suorassa. 

Ja tästä sain haastattelussa kiitosta. Rehellisyydestä. Tottakai myös haastattelija oli superhyvä tyyppi, mutta rehellisyydestä seurasi vain lisää hyvää. Hyvä fiilis puolin ja toisin, mahdolliset tulevat kontaktit, helpotus. 

Vaikka edelleen tarvitsen duunia, tää kokemus ainakin vahvisti sen miten hyvä kaikelta kannalta on tuntea itsensä. Tietää ja tunnustaa mitä ei osaa ja missä on aivan helvetin hyvä. Ei listattuna tai apteekin hyllyltä, mutta aina kun tilaisuus tulee. Koska oikeesti, niitä tulee.

PASKA PÄIVÄ

Piti kuvata päivä kuvina. En kuvannut. Aamu kuvina sen sijaan luonnistui. Vaikka päivän ensimmäinen kuva esittääkin kirkasvalolampun vaikutusta vastaheränneeseen, voisi kuva olla samalla päivän viimeinen kuva. Niin. Paska päivä. 

Alkuun teki mieli avata kaikki päivän kamaluudet ja turhautumiset, mutta kun tarkemmin mietin niin enpä taida jaksaa. Turha itkeä, kun maito on jo lattialla - ja mitä näitä nyt on. Ja raflaavasta otsikosta huolimatta ei tää päivä nyt ihan läpipaska ole ollut. Harmittavan usein vaan ne paskat jutut jättää varjoonsa ne hyvät. Ne sateenkaaret ja yksisarviset.

Tän päivän hyvät ei kuitenkaan ihan noin korkealle yltäneet, mutta ihan ok-tasolle silti. Sain viime hetkellä meille pöydän varattua koulun à la carten teemaviikolta ja päästiin syömään kolmen ruokalajin lounas. Siivosin koko kämpän (kaikki 21 neliötä paitsi komeron) ja pesin pyykkiä ekaa kertaa naismuistiin. Aamulla oli kahvin sekaan muutakin maitoa kuin rasvatonta. Sain pullon basilikalla maustettua oliiviöljyä. 

Siinä ne kai sitten olikin, ne hyvät. Ja kuten sanottu niistä huonoista en edes aloita. Huominen, ole kiitos parempi päivä. 

mustavalkoista

Mitä sitä toivoisi, jos saisi toivoa mitä vaan?

Toivoisin pimeyttä, sellaista pimeyttä kun ei ole enää väliä onko silmät auki vai kiinni. Kuitenkin se pimeys olisi turvallista, sellaista missä on hyvä olla. Ei ahdistavaa tai tukahduttavaa pimeyttä. 

Toivoisin loputtomasti kivoja sanoja. Sellaisia, joita on kiva kuunnella ja jotka sointuu kauniisti. Kuten halla tai vilja. Niitä sellaisia, joista tulee hyviä mielikuvia. 

Toivoisin mustavalkoisuutta maailmaan. En ajatuksille tai mielipiteille, vaan väreihin. Joskus kun kaikki vaan on kauniimpaa ilman värejä, mustavalkoisena.

Toivoisin myös hyvää musiikkia. Sellaista, jossa lauletaan niitä kivoja sanoja ja joka saa tuntemaan. Ihan vaan koska musiikki joka ei saa tuntemaan, ei ole kuuntelemisen arvoista. 

Toivoisin unta, loputtomasti unta. Rauhallista unta ja hyviä unia. Etenkin sellaisia hyviä unia, jotka on niin todentuntuisia, että vielä herätessäkin sisällä kuplii. 

Joskus olisin vielä toivonut loputtoman määrän toiveita lisää, mutta kuten moni muukin asia, on sekin muuttunut. Ei ne turhaan kehota varomaan mitä toivoo. Se oikeasti voi toteutua. Helpoimmallahan pääsee kun ei toivo mitään, silloin ei myöskään pety. Monet voisi tätä kutsua pessimismiksi, itse kutsun elämäksi. 

MARC JACOBS - DAISY DREAM

Maailmankirjat on niinsanotusti menneet vähän sekaisin, nimittäin... tamtam taaaam! Minä ostin hajuveden. Ekaa kertaa elämässäni. Onhan tässä jo ennätetty kunnioitettavaan kahdenkymmenenneljän vuoden ja kahdeksan kuukauden ikään, eli mitä tässä voi sanoa? Oli jo aikakin, eh?

Jos nyt valotetaan tätä suurta tapahtumaa hieman. Joka siis kenelle tahansa muulle olisi ihan arkipäiväinen juttu, mitä nyt vähän enemmän lompakkoa verottava sellainen, mutta mulle sitten ihan oman hehkutuspostauksensa ansainnut. Tosin edellisessä postauksessa hehkutin salaattia, että... Oikeastaan ei se ole edes just tää hajuvesi, jota hehkutan vaan ylinpäätään se, että minä ostin hajuveden. Ja tosiaan, ettei tää nyt ihan lähtis raiteiltaan, niin homman nimihän on hajuvesiallergia. Vaikka yliherkkyys saattaa olla parempi sana, enhän mitään varsinaisia allergiaoireita ole koskaan saanut. Enemmän vain päänsärkyä, ihmeellistä kirvelyä nenässä ja äkillistä tarvetta juosta huoneesta ulos. 

Ei siis hajuvesiä itselläni, muilla ne menee kohtuuden rajoissa. Kunnes ihan sattumalta päädyin haistelemaan tota (äärimmäisen taiteellisissa) kuvissa näkyvää Marc Jacobsin Daisy Dreamia. Ja tietenkin, kuten aina just kun sitä ei osannut odottaa, siinä se oli. Boom. Ei päänsärkyä, ei nenäkirvelyä. Ei tarvetta juosta itseäni karkuun. Pari viikkoa meni empiessä onko se rahan arvoinen ja tuleeko kuitenkaan käytettyä. Sitten otin riskin: menin, haistoin, ostin. Tän astisen yhdessäelon perusteella: on ja tulee. 

Postaus salaatista

Koska tällä hetkellä meno on astetta vaisumpaa, suomeksi sängyn pohjalla nenä räkää valuen, ei ole mitään ajankohtaista päivitettävää. Toki voisin vuodattaa kurjaa oloani ja manata kaiken maan ja taivaan välillä, mutta onneksi elämä on täynnä valintoja. Ja koska voin blogiini kirjoittaa mistä vaan, valitsen omistaa tämän postauksen salaatille. Kyllä, salaatille. 

Keskiviikkona, perinteisellä kesän lopun/syksyn äiti-tytär -tallinnanmatkalla, kysyin voidaanko mennä syömään samaan paikkaan kuin vuosi sitten. Mikäpä siinä, totesi mama ja teki Sherlockmaisen suorituksen selvittäessään mikä se paikka on ja missä se sijaitsee. Ja ihan hyvä niin, mä siinä olisin nimittäin lähtenyt täysin päinvastaiseen suuntaan. Onneksi navigaattori on ystävä ja aurinko lämmitti. 

Niin, se salaatti. Vietnamese Salad. Lasinuudelia, ankkaa, rehuja ja kaikkia ihania mausteita ja yrttejä. En tiedä mitä, mutta just niitä sellasia mitä vietnamilaisessa keittiössä käytetään. Ehkä sekin kertoo jo jotain, jos viimeisen vuoden olen tosta salaatista haaveillut. Haaveilu kannatti, oli nimittäin hyvää. Suosittelen, 5/5, ja muuta sellaista. Sama linja jatkui jälkkärinä nautitun Coconut Puddingin muodossa. Samat suositukset sillekin tai oikeastaan koko paikalle. Ja jotta suosituksista jotain hyötyä olis, kerrottakoot, että paikan nimi on Nop ja osoite J. Köleri 1. Menkää! Menkää ja ihastukaa!

Mäkin menisin vaikka heti, mutta nyt ei ehdi. Pitää kattokaas sairastaa.

TÄNPÄIVÄISTÄ JA VÄHÄN HUOMISTAKIN

Tänään aamulla vähän harmitti, että lähdin ilman kaulahuivia. Koulumatkalla, sitä harmitellessani, aloin myös harmitella etten oikein omista mitään kivaa kaulahuivia. Onneksi sitten muistin, että huomenna lähdetään maman kanssa jo perinteeksi muodostuneelle loppukesän/syksyn Tallinnan-matkalle, ja että siellä odottaa muutamat lempparikaupat. Ehkä myös joku kiva kaulahuivi, jos kohtalo on suotuisa. 

Oon viime aikoina skarpannu korujen käytössä, etenkin sormusten. Kynnet on myös ollut lakattuna useammin kuin koko tän vuoden aikana yhteensä ja -totutusta poiketen- oon jopa aika ahkeraan poistanut vanhat lakat. En tiedä onko tää joku hetkellinen vaihe, syysuudistus vai vaan ajan tuoma muutos, mutta välillä on aika girly olo. Ainakin siihen asti kun avaan suuni. Oon saanut hirveästi kehuja tosta hempeän liilasta kynsilakasta. Itsekin tykkään, mutta eniten kyllä sen pysyvyyden takia. Ei voi muuta kuin kiittää siskoa, joka aina synttärilahjaksi antaa mulle vanhat kynsilakkansa ja muut tilpehöörit. Kerran sain lahjaksi myös vanhat sukat. 

Nyt pitäis vielä hakata loppuun parit kouluhommat ja käydä treeneissä. Huomisesta alkaen seuraavat pari päivää onkin niin kiinni, ettei koululle ehtis oikein suoda ajatustakaan. On se vaan kivaa, kun on kaikkea kivaa. 

NEW WEEK, NEW ME

Otsikon mukaista mantraa olen tässä hokenut koko aamun. Koko sen viisikymmentä minuuttia, mitä hereillä olen ollut. Ja siitä se oikeastaan lähti, heräämisestä ja sen vaikeudesta. Vaikeaa on tosiaan, ollut jonkin aikaa. Sellainen pieni, piinaava väsymys, johon ei auta oikein mikään. Nukun tarpeeksi, liikun, juon kahvia vain ennen iltapäivää ja syön muutakin kuin karkkia. Mutta silti on vähän nuutunut olo, vähän ja koko ajan. 

Äsken sitten, uuden viikon kunniaksi, päätin että nyt riittää ja hyökkäsin vitamiinikätkölleni. Sille kätkölle, jonka täydensin köhköh about vuosi sitten ja joka aika hyvin jäi syömättä. Ehkä hyvä niin, onpahan nyt nappia jota vetää naamariin. Vielä kun muistaisi syödä ne päivittäin... 

Samassa uusiviikkouusiminä-huumassa vaihdoin kahvin teehen. Niin no, syy saattoi olla jääkaapista puuttuva kahvimaitokin, mutta kyllä tuo teekuppi sopii tähän henkisen fengshuin tilaani paremmin kuin hyvin. Että tässä sitä sitten istutaan: vitskut vatsassa, teekuppi kädessä, kirkasvalolampun valossa. 

Tulkoon tästä hyvä viikko. 

HELLO AUTUMN

Ghaaa, miten ihana syksypäivä perjantaina olikaan! Sanokaa hulluksi, mutta syksy on ja pysyy lempivuodenaika-listani kärjessä. Etenkin alkusyksy, kun on vielä lämmin mutta kuitenkin jo viileää, saa kerrospukeutua mutta ei tarvi vielä oikeaa takkia. Kun on vielä valoa ja aurinkoa, mutta kuitenkin ilmassa tuoksuu saapuva talvi. 

Ehkä siinä oli tarpeeksi syksyfiilistelyä, vaikka kieltämättä voisin fiilistellä lisääkin. Perjantaina kuitenkin, täydellisenä syyspäivänä, vaelsin pitkin kyliä ylläolevan näköisenä. Fiilistellen sitä syksyä ja sitä kerrospukeutumista. Rotsin alta pilkottava neule on Stokiksen second hand -löytöjä ja olipa muuten räväkkä olo se päällä (vähän liioitellen). En ole vieläkään keksinyt tuolle värille nimeä, se väri kun tuppaa vaihtelemaan valaistuksen mukaan. Jotain beigen/roosan/puuterin väliltä se kyllä on, sen parempaan en pysty. Mutta toisaalta, miksi kaikki pitäisikään määritellä? 

Ylläolevan näköisenä jatkoin vaeltamistani leffaan, tsekkaamaan sen Apulanta-elokuvan. Ei ehkä teemaan sopivin vaatetus, mutta leffasalin kylmässä kyllä kiittelin itseäni neulevalinnasta. Ei palellut ei. Leffa oli ok hyvä ja kaikki puutteet antoi anteeksi loistavat roolivalinnat ja -suoritukset. Aika mieletöntä, että on löydetty näyttelijät, jotka a) näyttää aivan just siltä miltä pitääkin ja b) osaa vielä näytellä. Koska Apulanta oli mulle se juttu villeinä nuoruusvuosina, oli leffa katsomisen arvoinen. Ja tulipa ainakin nostalginen olo ja mielihalu kuunnella Elliä. Ja samalla kiiteltyä maailmankaikkeutta, että on toi oma tyylikin vähän muuttunut sitten niiden villien nuoruusvuosien... 

FAVOURITE THINGS LATELY

Poikkeuksetta, kahden kirjan perusteella, Khaled Hosseinin teokset on olleet vaikuttavia. Ja vuoret kaikuivat on ollut viime aikojen tekemis-listalla aika korkealla ja oon kiinnittänyt erityistä huomiota keskittymiseen. Omaan nimittäin pahan tavan lukea niin innoissani, että puolet menee ohi. Kolmasosa kirjasta jäljellä ja olo on aika sanaton. Taas vaihteeksi. Parhaimmillaan ikkunasta paistavan auringon ja kahvikupin kera. 

Omppuasetelmat! Maljakossa, as usual. Syksy alkoi tällä viikolla ja mielenkiinto omenoihin siinä sivussa. Ja koska vapaapäiviä toistaiseksi löytyy kalenterista vielä enemmän kuin koulupäiviä, mitä muutakaan sitä tekisi kun kuvaisi hedelmiä?

Viime aikojen lempiruoka on ollut riisivermiselli. Maailman helpoin valmistaa (tää jos mikä saa täältä päästä aina kannatusta) ja kivaa vaihtelua perusnuudelille. Tätä sitten varmaan jumitetaan taas jonkin aikaa. 

Viime aikojen paras löytö oli tyhjäksi luulemani mysteerilaatikko, jonne äiti oli käynyt jemmaamassa siivoustarvikkeita! Muhun on iskenyt joku uusi syksy, uusi minä -mielenhäiriö ja kodin järjestyksessä pitäminen on tuntunut niin kovin miellyttävältä. Ja sitähän se onkin, miellyttävää. 

Se onkin se kaiken keskipiste, arjen ja elämän ylinpäätään. Miellyttävyys, mielekkyys. Ei kai missään muuten mitään järkeä olisikaan. Mutta koska kaikesta ei kuitenkaan aina voi löytää sitä miellyttävää puolta, ihan jo senkin takia että elämässä on muitakin ihmisiä kuin itsensä, on hyvä olla myös back-up plan jos toinenkin. Omalla kohdallani se tarkoittaa kymmenen askelta ameebaksi -ohjekirjaa. 

KUUSILUOTO

Pitkään sitä mietin, että missä ne Lammassaaren lampaat oikein on. Miksi nimetä saari Lammassaareksi, jos siellä ei yhtäkään päkäpäkää asu. Tää lampaattomuus ei toki vähennä saaren viihtyisyyttä, lähinnä on herättänyt hämmennystä. 

Kesällä kaveri kertoi lampaiden asuvan Kuusiluodolla, Lammassaaren vieressä. Jo kerran aiemmin luotoa etsittiin, tuloksetta. Aihe jäi sikseen, mitä nyt hiukan alitajunnassa nakutteli. Ihan vaan joskus. 

Tänään kävin halipusuttelemassa kaverin beibiä. Vaikka kivaa oli ja sain vihdoin nauttia tarjotun kahvin supercoolista I <3 My Penis -mukista, oli sieltäkin joskus lähdettävä. Kotimatka kulki Lammassaaren huudeilta, ja koska Mooseksen yhä lomaillessa kotona odotti vain tyhjät huoneet, kutsui pitkospuut. 

Sattumalta kutsui myös Kuusiluoto. Kuusiluoto, jossa kuulemma on vain yksi kuusi. Lammassaaren kadonneet lampaat sieltä kuitenkin löytyi, kokonaiset kolme kappaletta. Ja harvinaisen sympaatteja kavereita olikin. Etenkin tuo yksi, joka niin tuttavallisesti kiehnäsi, puski ja söi rotsin naruja. Tui tui vaan, melkein otin sen kotiini asumaan. 

Asioita, hyvänmielen ja niitä muitakin

Tänään on vapaapäivä ja kaikista aamun varalle suunnittelemistani aktiviteeteista huolimatta väsytti sen verran, että jatkoin suosiolla unia vähän pidempään. Itsensä kuuntelu kannatti taas, kuten niin usein. Miksihän sitä silti yrittää liian usein toimia itseään vastaan, joko velvollisuudentunnosta tai muiden mieliksi. Huolimatta siitä, miten monta kertaan on jo todettu, ettei ikinä voi miellyttää kaikkia. Pitäisikin vain pyrkiä miellyttämään vaan itseään ja kuunnella vain sitä omaa sisintään. 

Kun kaikki on vähän blaah, yritin ajatella tunteen sijaan järjellä. Sitä miten elämä on juuri sellaista millaista siitä tekee. Koska ihan kaikkeen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa (sen jos minkä olen elämästä oppinut), pitää vain monet asiat jättää omaan arvoonsa. Turha tunteilu ja vatvominen harvoin johtaa mihinkään (tämänkin olen elämästä oppinut), joten eikö ainoa looginen ratkaisu ole vain antaa olla? Onneksi elämässä on mukana monta maan tasalle palauttajaa, jotka saa mieleni taas teipattua kasaan aina tasaisin väliajoin. Kumman tasaisesti ne teipit myös vaan irtoilee, vaikka miten yrittäisi antaa olla. 

Tänään olen tehnyt mukavia asioita. Nukuin niin pitkään kuin nukutti, söin aamupalaksi banaanilettuja, lueskelin blogeja. Valokuvasin, kirjoitin ja järjestelin paikkoja. Käänsin ajatukset muualle heti, kun jotain ikävää tuli mieleen. Haluan tästä hyvän päivän, teen tästä hyvän päivän. How simple is that? 

Vetääkseni tän vielä ihan ällöksi, listaan viisi hyvänmielenasiaa! 

1/ Viikonloppuna puhki hankautunut jalka on sen verran hyvässä kondiksessa, että uskaltaudun nyrkkeilemään tänään!

2/ Eilen alkoi koulussa syksyn isoin proggis, josta olen super innoissani! Tai siis, ekaa kertaa koulun alun jälkeen oon jostain innoissani, jos olutkoulua ei lasketa. Vihdoin tuntuu et on joku käsitys siitä mitä ehkä haluan ja mikä kiinnostaa.

3/ Saatiin eilen myös hommattua liput Kaljaasille! 

4/ Huomenna tulee Samuli Putrolta jotain.  Jotain kulkee nimellä Valkoinen hetero ja ihan tosi kovasti toivon tän olevan uutta musiikkia. 

5/ Luulin vessapaperin loppuneen, mutta löysin hattuhyllyltä (kyllä.) vielä yhden rullan! 

R H O D E S

MITÄ PAKATA MUKAAN

Monikäyttöisiä vaatteita kuumaan, hyvät kengät kävelyyn, aurinkorasvaa (oli välillä jopa kalliimpaa kuin Suomessa), after sunia, sopivan kokoiset bikinit (nimim. omani oli liian isot, ikävää vesipuistossa), aurinkolasit, lomafiilis. Ainiin, ja uimakengät! 

MISSÄ ASUA

Meidän hotelli oli Filerimos Village. Neljä kilsaa lentokentälle, kahdeksan keskustaan, alle yksi rantaan. Iso hotelli, useita asuinrakennuksia, kaksi uima-allasta. Palvelu hyvä, paitsi allasbaarissa ei hymyä irronnut kahden viikon aikana kertaakaan. Allaspolitiikka: aurinkotuolien varaaminen kielletty pyyhkeiden pois keräämisen uhalla, mutta kumman täynnä pyyhkeitä ne tuolit silti oli. Ihan siitä aamukuudesta alkaen. Huoneessa osotusten vastaisesti ilmastointi, wi-fi maksullinen. Huone muuten ok, mutta sängyt ja äänieristys suoraan helvetistä. Hotellin ruoka on jo käsitelty täällä. 

MILLÄ LIIKKUA

Bussilla ja skootterilla (tai mönkijällä), silloin tällöin veneellä. Keskustaan mentäessä bussilinjat toimii ja kulkee ihan hyvin, tosin ilmastointi oli niin tehokas, että matkat taitoin hampaat kalisten. Skootteri vuokrattiin tokalle viikolle, hintaan vähän päälle sata euroa. Veneellä mentiin retkelle, vaikka olishan se oma venekin ollut ihan kiva. Pelkästään keskustan alueella skootteria ei olisi mielestäni tarvinnut, mutta kun veri veti muuallekin, oli skoba helpoin vaihtoehto. 

MITÄ TEHDÄ

Ilmeeni, kun Seven Springsistä puuttui ne Springsit.

Altaalla ja rannalla makoiluun kyllästyi aika nopeasti, mutta onneksi muutakin tekemistä keksi. Hotellilta kun käveli muutaman minuutin  kentälle, löytyi lähin kylä, tivoli ja kirkko. Yksi päivä, tuskaisen kuuma päivä, käytettiin Rodoksen kaupungissa kiertelyyn. Vanha kaupunki käytiin kahdesti, yhtenä iltana ja toisen kerran aikaa tappaessa viimeisenä päivänä. Skootterin vuokrauksen jälkeen alkoi armoton snorklausspottien etsintä, yleensä muutaman linnan kautta. Vesipuistoa suosittelen lämpimästi, itse tosin olisin voinut sen pahimman kamikaze-sliden jättää väliin. Butterfly Village oli myös kiva, mutta samana päivänä käyty Seven Springs vähän pettymys. Huhu tosin kertoo, että keväällä ja alkukesästä siellä olis vähän enemmän sitä itteään. Vettä, nimittäin. Vuoria tuolla riittää, itse tykkäsin eniten Filerimos-vuoresta, jonne ajettiin katsomaan auringonlaskua. Vuorelta löytyi kivat maisemat, pari rauniota, iso risti ja hanhia. Myös linnat oli kivoja, vaikka myönnettäkööt, että jos viereisellä parkkipaikalla tuli vastaan kissaperhe, vei se pidemmän korren...

MINNE RETKEILLÄ

Jos retkelle mielii, ei se niin kovin vaikeaa ole. Kaupungin satamaranta on täynnä päivämatkoja myyviä kojuja, niin Lindokselle, Symiin kuin Pokemon Go -cruisellekin. Mä olisin lämmennyt jälkimmäiselle. Päädyttiin kuitenkin Symille. Retki kesti lähes koko päivän ja sisälsi käynnin toisellakin saarella, jonka nimeä en muista ja jonka ainoa nähtävyys oli luostari. Symillä kierrettiin kaupunkia ja kojuja, mutta suojaisa ja harvinaisen tuuleton mesta ajoi aika pian etsimään uimapaikkaa. Päätettiin seikkailla ja täpötäyden rannan sijaan vuorikiipeiltiin itsemme parin piikkupuskan halki syrjäiseen poukamaan, jossa sai rauhassa lillua viilenemässä. Lopulta aika meni tosi nopeaan, eikä kiertelyn, uimisen ja safkan jälkeen jäänyt pahemmin ylimääräistä aikaa.