Yksivuotias blogi

Niin siinä kävi, että tämä blogi täytti vuoden. Vuoden, 365 päivää. Tai virallisesti sittenkin 366 päivää, onhan nyt karkausvuosi. Ensimmäinen vuosi tämän blogin parissa oli myrskyisä, paremman sanan puutteessa. Kun vuosi sitten poistin (tai piilotin) vanhan blogini ja perustin uuden, ensisijainen ajatus oli voida kirjoittaa miettimättä muiden mielipiteistä. Jättää kaikki vanhat odotukset ja maneerit taakse, ja olla vain minä. Ja nyt, blogin yksivuotispäivänä, on taas hyvä hetki muistuttaa itselleen siitä alkuperäisestä, niin blogissa kuin sen ulkopuolellakin. Löytää taas se minä, joka joskus olin. 

Koska olen vanha ja väsynyt (ja tajusin tänään ettei elämä ole kovinkaan paljon vuodessa helpottanut) en ala muisteloimaan sen enempää. Sen sijaan julkaisen vuoden ikäisen blogini jokaiselta kuukaudelta yhden kuvan. Osa kertoo ja merkitsee jotain, osa ei. Suurin osa ei. 

things I don't know about

Just yks päivä kerroin jutuista, josta en tiedä mitään. Lapset on yksi tällainen juttu. Ennen kun tapasin ekaa kertaa kummityttöni (joka ei vielä tuolloin ollut kummityttöni), kesällä 2013, en ollut tainnut ikinä edes pitää lasta sylissä.  Mikä nyt oli ihan ymmärrettävää, syystä että en yhtäkään lasta tuntenut. Jos olisin puistoon mennyt harjoittelemaan random pentujen kanssa, olisi saattanut olla poliisit paikalla aika nopeaan ja jos ihan suoraan sanotaan, niin en ikinä ole ollut mikään lapsirakas ihminen. Tuntemattomat lapset ei herätä sen kummempaa mielenkiintoa kuin tuntemattomat aikuisetkaan. 

Kesällä 2013 menin työkaverin luokse tapaamaan silloin yhdeksän kuukauden ikäistä beibiä. Vastassa odotti maailman söpöin tyttö, jolla oli maailman ihanimmat siniset silmät. Siitä päivästä asti kävin säännöllisesti kylässä, niin säännöllisesti että puolitoista vuotta ton ensitapaamisen jälkeen mua pyydettiin kummiksi. Ei perinteisimpään ajankohtaan, mutta hitot siitä.

Tästä ensitapaamisesta tulee kohta jo kolme vuotta ja se tyttökin täyttää kohta neljä. Pakkaa on tullut sekoittamaan tähän mennessä myös yksi pikkuveli ja joka tapaamisella meno on aina vähän edelliskertaa hullumpaa. On ollut ehkä maailman siisteintä seurata vierestä miten toiset kasvaa, oppii ja muuttuu.

Vaan yksi asia ei ole muuttunut. Edelleenkään, kolmen vuoden jälkeen, en tiedä lapsista mitään. Mutta toisaalta, kaikki mitä nää pennut tekee on mun mielestä maailman ihaninta, söpöintä ja sympaateinta, eli ei kai sitä sen enempää tarvi tietääkään. 

Slummien miljonääri

Olipa kerran päivä jolloin hampaanpoiston ja kahvitreffien välissä tapoin aikaa kirjastossa. Sieltä käsiin osui kirja, jonka leffaversio ei aikanaan (valtavirrasta poiketen) tehnyt järin suurta vaikutusta. Liekö johtui hampaanpoiston jälkeisestä sekavuustilasta, mutta päätin ottaa selvää onko kirja leffaa parempi. Koska niin vaan aika usein on. 

Vikas Swarup - Slummien miljonääri

Ram Mohammad Thomas on 18-vuotias tarjoilija, joka voittaa miljardi rupiaa television tietokilpailusta vastaamalla oikein kahteentoista kysymykseen. Voiton jälkeen Ram pidätetään epäiltynä hujauksesta. Miten kouluja käymätön tarjoilija voisi muka tietää oikeat vastaukset? Pidätyksen jälkeen Ram saa apua tuntemattomalta naiselta, joka ilmoittautuu hänen asianajajakseen. Todistaakseen syyttömyytensä vilppiin ja saadakseen sekä vapautensa että voittamansa miljardin, Ramin täytyy kertoa mistä hän on oppinut oikeisiin vastauksiin tarvitsemansa tiedon. Kysymys kysymykseltä hän avaa monivaiheista elämäänsä Intian kaduilla. 

Pakko se on myöntää, en pitänyt kirjasta paljoa enempää kuin leffastakaan. Jokseenkin sekavan alun jälkeen kirja sai kyllä otteeseensa, mutta ei tarpeeksi kuitenkaan. Osaltaan sekavuus saattoi johtua ihan omasta lukutahdistani, joka oli tämän kirjan kohdalla poikkeuksellisen hidas, jolloin myös ehti

aika hyvin unohtaa jo luettuja asioita. Kuitenkin jos ajatuskin kirjan avaamiseta aiheuttaa enemmän negatiivisia kuin positiivisia tunteita vielä puolivälinkin jälkeen, on ehkä ihan ok jo todeta, että ei vaan nappaa. Sen kummemmin analysoimatta, mikä siinä kirjassa sitten loppujen lopuksi mätti. 

Ikinä ei tosin ole tullut vastaan kirjaa, jonka lukemista harmittelisin, että voi kun tuli luettua. Aina niistä jotain irti saa, toisista vaan enemmän kuin toisista. Kirja kuitenkin poikkesi tapahtumien osalta leffasta melkein täysin (ainakin sen mitä nyt muistan kahdeksan vuotta sitten nähdystä pätkästä), eli senkin osalta kirjaversio oli täysin oma maailmansa. Kirjan jälkeen olo oli varsin neutraali ja lähinnä odotan vaan, että pääsen seuraavan kimppuun. 

We're interrupted by the heat of the sun

MHAAAA! Oon niin happy, että huh huh! Just sain naputeltua loppuun oman rapsaosuuteni viimeisestäkin tän kevään isosta proggiksesta, nyt jäljellä enää viimeistely ryhmän kanssa ja presentaatiot! Hurraa! Nyt on myös taas se hetki, kun vannon että jatkossa sitten tartun hommiin ajoissa ja olen tunnollisempi ja ahkerampi jnejne. Tää kevät on kyllä ollut sellasta hullunmyllyä ihan kaikilta osin, että tää fiilis kun alkaa viimesetkin stressitekijät olla taputeltu, on aika helpottava. 

Kuvat on eiliseltä ja kuten näkyy, oli säätilat aika vaihtelevat. Aamupäivästä satoi vielä lunta, puolen tunnin päästä siitä kouluun lähtiessäni paistoi jo aurinko. En ehtinyt polkea kahtasataa metriä pidemmälle, kun alkoi jo kaatosade. Se koulupäivä jäi aika lyhyeen, olin kastunut läpimäräksi jo ennen Pasilaa. U-käännös himaan, kuivat vaatteet päälle ja uppoutuminen Wordin uumeniin. Illalla lähdettiin pyörillä kauppaan ja pilkahtelevan auringon kunniaksi päätettiin kuitenkin vetää muutaman mutkan kautta. Koko päivän sisällä istumisen jälkeen teki aika höpöä. 

Tää aamu on mennyt vähän pidempään nukkuessa ja sen viimeisen rapsan parissa. Ulkona näyttää olevan ihan superaurinkoista ja Spotifysta soi viime kesän playlist. Olo on hyvä, ihan tosi hyvä. 

♥♥♥♥♥

OFLS*

Mekko Stradivarius / Takki H&M / Laukku Marc by Marc Jacobs / Kengät Vagabond

Huuuuu, asukuvia! Niitä paljon lupailemiani, joita kaikki toki niin kovin odotti, khöhöh. Tän näköisenä liikuin sunnuntaina ja itseasiassa liikun aika monena muunakin päivänä, kiitos nykyisen (hyvin kattavan) musta mekko -valikoimani. Asukuvien ottamiselle oli kaksi syytä. 1) Kerrankin oli vaatteet, ympäristö ja kuvaaja kohdillaan ja 2) vedin ekaa kertaa tänä keväänä yhdet lempikengistä jalkaan! (Hups, siinä tais kyllä olla yhteensä jo neljä syytä...) Vagabondin platformit ostin pienen pähkäilyn tuloksena kaksi kevättä sitten Tukholmasta ja ne todellakin on maksaneet itsensä takaisin. Ne todellakin oli myös joskus valkoiset. Itseasiassa just tajusin, että rotsi ja laukku on saman kevään hankintoja, taitaa nekin kuulua samaan kuin laittais rahaa pankkiin -osastoon. 

Oli pakko äsken googlettaa miksikä noita paksupohja-kenkiä kutsuttiinkaan, kun en saanut sanaa platform päähäni. Google näytti linkkiä Demin keskusteluun onko platform-kengät vielä muotia ja aloin siinä itekin miettiä, että niin, onko? Jos mekkoa lukuunottamatta koko asu on kaksi vuotta sitten ostettu, oonko jo ihan totaalisen out? En ole ikinä ollut kummemmin mikään muodin perässä juoksija, vaan ostan omaa silmää miellyttäviä juttuja, joita sillä hetkellä kaupassa myydään. Viime vuosina oon vieläpä ollut tarkka siitä, että kaikki mitä ostan myös päätyy käyttöön. Mieluiten ihan siihen saakka, kunnes ne hajoaa päälle. Todistetusti ainakin tän asukokonaisuuden kohdalla mission accomplished. 

Mutta, olin in tai out tai so last season, tän näköisenä kuitenkin liikun aika usein. Ja ihan tyytyväisenä. 

*Outfit From Last Sunday

Crossing the line

Kevät ottanut vähän takapakkia, ainakin sen verran että on tuo taivas näyttänyt taas astetta synkemmältä viime päivinä. Tällä hetkellä elän vaihetta, jossa jouluna tienatut rahat on muisto vain ja kesäduunit ei ala vielä ainakaan muutamaan viikkoon. Yritän siis säästää kaikessa missä voi ja ärsyttääkin ihan suunnattomasti toi keli, kun nyt jos koskaan toivois niitä fillarikelejä. Oon kuitenkin vähän liian mukavuudenhaluinen pyöräilemään kouluun kymmentä kilsaa kaatosateessa, joten tänään oli pakko ottaa alle A-juna Leppävaaraan (pysähdymme kaikilla asemilla). Puolentoista tunnin päästä lähdin kotiin yks tehtävätaakka hartioilla vähemmän, vain huomatakseni että jaa, nyt se aurinko sitten näyttäytyy. Tyypillistä.

Puoliksi paistava aurinko innosti sen verran, että päätin lyödä kaksi yhdellä iskulla ja kävellä Helsingin puolelle. Tulipahan vähän otettua happea ja samalla säästin ainakin euron bussilipun hinnassa. Jos käyttäisin tekstin seassa hymiöitä niin tähän tulisi silmänisku sellainen. Ja tulipahan myös samalla fiilisteltyä kevättä ja sitä vihreää, mitä pikkuhiljaa alkaa puskea esiin. 

Illemmalla käytiin vielä pyöräilemässä, tosin hyytävä vastatuuli vähän vei fiilistä. Onneksi jossain takaraivossa kuitenkin tietää, että koko ajan mennään kesää kohti, ehkä hitaasti mutta kuitenkin. Seuraavan parin päivän aikana olis vielä edessä vikojen isompien koulujuttujen paketoiminen, sen jälkeen jää enää pienempiä hommia (toukokuussa häämöttävistä uusintatenteistä ei sitten puhutakaan...) ja siinä se sitten olis, eka kouluvuosi. Hullua. 

Tää kirjoittaminen tuntuu taas kangertelevan pahimman kerran, mutta tulossa on ainakin vähän asujuttuja ja vähän kirjajuttuja ja vähän ehkä kesähaaveilujuttujakin. Stay tuned. 

MORNING THOUGHTS

Ikinä ei voi olla liian aikuinen juomaan aamukahvin Barbapapa-mukista. 

Corn Flakesien tuoma makuelämys vie heittämällä suoraan lapsuuteen, ennen tätä viikkoa oon viimeksi näitä syönyt ehkä 5-vuotiaana. Enkä muuten muistanutkaan miten ällöä se jäljelle jäävä maito-hillo -litku onkaan.

Miksi hiukset menee itestään täydellisille pörrölaineille silloin kun sitä vähiten odottaa, mutta kun yrität vastaavaa saada aikaiseksi tarkoituksella, lopputulos on jotain ihan muuta?

Kuten kuvasta näkyy, täällä on tänä aamuna astetta väsyneempää porukkaa. Itsellähän tarkoituksena oli tulla naputtamaan kouluhommia etiäpäin, mutta tää väsymys on tarttuvaa laatua. Meni siis blogihommiksi tääkin aika. 

160416

Mooses-kuvia, koska miksi ei? Lauantai oli kirjaimellisesti yhtä juhlaa, huhtikuu on näemmä ollut suosittu kuukausi syntyä. Molemmissa juhlissa taisin keskittyä johonkin ihan muuhun kuin valokuvaamiseen, sen puolesta ainakin puhuu illan kuvasaldo. Eli yksi ruokakuva ja yksi kuva jukkapalmusta. Kumpikaan ei järin some-seksikäs. (Onkohan toi käsite jo lanseerattu?)

Niissä jälkimmäisissä juhlissa sain vahvistusta ajatukselleni, että on ihan ok olla crazy cat lady. Miksi siis olla olematta? 

Aloin kirjoittaa tätä kun en saanut unta, mutta nyt yhtäkkiä ei pysy enää silmät auki. Ehkä säälittävin postaus ikinä. Ööö...

Talking about bad luck

Tässä ihan hyvin kiteytettynä viimoset päivät. On ollu pyöräretkiä, kriittisiä ja ei-niin-kriittisiä. On ollu myös kevään tokat ulkoilmajätskit, kauan odotettu Hesarin appro sekä kaverin tänään tekemä herkkissalde. Kera rakkauden ja sympatian. Salden äärellä kaveri kertoi, miten toisen kaverin tullessa kylään, alkaa tän toisen toimesta armoton paikkojen järjestely. Itsehän, kun tulen kylään menen ekana sohvan nurkkaan itkemään. Öööh.

Tänä keväänä on kyllä maailmankaikkeus ollut mua vastaan, ainakin mitä näihin paljon odotettuihin opiskelijarientoihin tulee. Kolme tapahtumaa, jotka kaikki on mennyt enemmän tai vähemmän mönkään terveydellisistä syistä. (Ensin viisaudenhammas v*ittuili ja äskettäin sain nauttia viiden tähden vatsakrampeista.) Vähän alkaa jo tuntua, että joku pistelee meikämantun muotoista voodoo-nukkea aina tapahtumaa edeltävän viikon, ei tätä oikeen mikään muu selitä. No, onneksi näitä tulee vielä. 

#selfie

Tänään oli niin sanotusti hyvä naamapäivä. Omaan päähäni vakiintunut ilmaisu tarkoittaa pähkinänkuoressa aamuja, jolloin peiliin katsoessa tykkää näkemästään. Vielä viisi vuotta sitten näitä päiviä oli ehkä pari kertaa kuukaudessa - jos hyvä tuuri kävi. Nykyään niitä on (luojan kiitos) jo aika paljon useammin, liekö johtunee lisääntyneistä ikävuosista. Tavaksi on kuitenkin jäänyt, että hyvän naamapäivän osuessa kohdalle, otetaan myös selfie.

Aika harva näistä hyvä naamapäivä -selfieistä kuitenkaan pääsee julkaistavaksi. Ihan jo senkin takia, että en halua olla ihminen jolla on koko instafeedi ja blogi täynnä kuvia omasta naamasta. Koska onhan se parempi olla kaikki somekanavat täynnä kuvia -kröhm- kissasta... Selfie-perinne on kuitenkin ihan toimiva, koska mikäs sen mukavampaa kuin saada itsestään kivoja kuvia ja ompahan jotain mikä muistuttaa hyvien naamapäivien olemassaolosta niinäkin päivinä, kun peilikuva on sarjaa lokinkakkaa kertaalleen syödyllä lihapiirakalla. Niin ja, ihan rehellisyyden nimissä, kyllähän ne laikit kivasti myös itsetuntoa kutkuttelee.

Mutta niin, tämän päiväiseen hyvään naamapäivään palatakseni ja siihen, miksi nyt koin hyväksi tulla postaamaan kaikki nämä meitsiet! Kävi siis niin, että aamulla ennen kouluun lähtöä, totesin näyttäväni omaan silmään sen verran kivalta, että #selfie olisi poikaa. Lopputulos oli 35 omakuvaa ja ovesta poistumisen viivästyminen vartilla. Sen koommin en ehtinyt selfieiden pariin palata, kunnes muutamaa tuntia myöhemmin palasin kotiin. Koska olin jo aamulla päättänyt julkaista tänään selfien, oli jäljellä enää sen oikean valitseminen. Eikä kuulkaas ollut ihan helppo homma. Siinä kuvia selaillessa menin jonkun tietyn pisteen yli - sen pisteen, jonka jälkeen alkaa joka kuvassa nähdä vikoja. Nää tilanteet on suht harvassa, koska yleensä julkaisen kaikki kuvat lähes reaaliajassa, sen kummempia miettimättä. Tää olikin taas note to self, että näin tosiaan kannattaa tehdä jatkossakin.

Ai mikä oli lopputulos? No sehän oli yksi julkaistu selfie, sama kuin tämän postauksen toiseksi alin. Ja vaikka hilkulla oli, etten julkaissut yhtäkään kuvaa, päätin sitten pistää niitä tännekin. Kokonaiset kuusi kappaletta ja ihan piruuttani. Tällä hetkellä itse en näe niissä taas mitään vikaa, mutta mielihän voi muuttua. Ja loppupeleissä, mitä niillä vioilla on edes niin väliä? Tältä mä nyt vaan näytän. 

So many books, so little time

Eilenpä se kävi, kun ikuisuusprojektini kevätsiivouksen kohteena oli keittiön kaapit. Tosin rehellisyyden nimissä kohteena oli vain se yksi keittiön kaapeista, joka pitää sisällään lähinnä kirjoja. Koska tänä keväänä periaatteista luopuminen on uusi musta, oli aika raahata kirjat ullakolle ja ottaa tila haltuun jollekin tarpeellisemmalle. Vielä en tosin tiedä mitä se sellainen olisi...

Sitten tuli vaan pari muuttujaa, kun löysin köhköh muutaman kirjan, jotka on päässeet unohtumaan. Tällä hetkellä kesken on Slummien miljonääri, jonka laina-aikaa on vielä pari viikkoa jäljellä. Muita kesken jääneitä on Juoppohullun päiväkirja, Katukatti Bob, Stalinin lehmät ja Sonja O. kävi täällä, joista tosin lehmät ja Sonja O:n taidan aloittaa kokonaan alusta. Minua ei omista kukaan ja Tavastia Klubi, Helsinki, on jostain vuosien varrelta tarttuneet mukaan. Ja aika tehokkaasti ne vuosien varrella on myös unohtuneet. Ehkä näiden parissa sais loppukevään kulumaan. (Vaikka poikkiksen mukaan voisin lukea vähän vähemmän ja pelata pleikkaria vähän enemmän. Tota tota...) 

VÄHÄN SINNEPÄIN

Oon hyvin suurpiirteinen ihminen. Kevätsiivouksen jatkuessa on taas tullut huomattua, että musta ei kyllä ikinä tule pikkutarkkaa, järjestelmällistä ja organisoivaa ihmistä. Mä olen hetken mielijohteiden ja intuitioiden perässä kulkeva vähän sinnepäin -ihminen. Sellainen, jolle on ihan ok säilyttää saksia pyykkikorin takana ja banaaneja paistinpannulla. Jolle on ihan ok koristaa lipaston päällinen tyhjällä maljakolla, kaverin tekemällä betonituikkutelineellä ja kultahippuja sisältävällä limupullolla, jota vieläkin säästää jotain tärkeää tapahtumaa varten. Ja sellainen, jolla riittää ideoita ja visioita, mutta joista vain murto-osan saa vietyä loppuun asti. Mutta tiedättekö, mulle sekin on ihan ok. That's who I am. 

Rakastan nättejä asioita, esteettisyyttä ja kaikkea kaunista. Tykkään pukea vaatteet, joita pidän nätteinä ja joissa on hyvä fiilis. Tykkään meikata ja suoristaa hiukset ja miettiä peiliin katsoessa, että näytämpä kivalta. Kuitenkaan se ei ole enää vuosiin ollut mikään edellytys, että ilmanhan ei kotoa poistuta. Ja se on enemmänkin kuin ok, koska omalla kohdallani se kertoo vain ja ainoastaan itsensä hyväksymisestä. Enkä ymmärrä, miten ne kaksi asiaa muka söisi toisiaan. Enemmänkin ajattelen, että ne on vain oman itseni kaksi puolta. 

Tänään nukuin ruhtinaalliseen yhdeksään ja tekipäs muuten aika hyvää. Aamupäivän paahdoin kouluhommien parissa, siivoilin ja valokuvasin. Kohta saan kuulemma pitää seuraa renkaiden vaihdon aikana ja illemmalla teen täsmäiskun kaverin luokse, kuulemma tarjolla on nachovuokaa! Sata sydänsilmäemojia. Eilinen tunnepurkaus teki aika hyvää ja ekaa kertaa moneen päivään päällimmäisenä mielessä on hyviä ajatuksia. Etiäpäin.