KUVAT EI TAASKAAN LIITY ITSE ASIAAN

Tässä vähän mietiskelin, taas ja kerran, nimittäin hommaa nimeltä ystävyys. Tai enemmänkin ystävyyssuhteiden muodostuminen ja päättyminen. Koska ikävä tosiasiahan on, että kuten monet muutkin ihmissuhteet elämässä, myös ystävyyssuhteet voi päättyä. 

Viimeksihän ystävänpäivän tienoilla hehkutin millaisia frendejä mulla onkaan. En ottaisi hehkutuksesta mitään pois, koska totisesti sen on jokainen meikämantua edes kuukauden kestänyt ihminen ansainnut. Mutta se ajatusmaailma, se missä ehdoitta olen tietävinäni, että joku ihminen tulee pysymään elämässäni aina, se on vähän muuttunut. Toki toivon, että jokainen noistakin silloin mainitsemistani tyypeistä pysyisi mukana ihan loppuun saakka, mutta loppujen lopuksi mitä se toivominen auttaa? Jos klassinen syy parisuhteen päättymiseen on erilleen kasvaminen, miksei niin voisi käydä myös ystävyyssuhteissa? 

Mulla ei ikinä ole yksikään ystävyyssuhde päättynyt riitaisaan nyt katkaistaan välit -tilanteeseen, vaan enemmänkin on vaan kasvettu erilleen. Osa oli ehtinyt pyöriä kuvioissa kauemmin, osa vähemmän aikaa, mutta niin vaan yhteydenpito hiipui. Vaikka se miten karulta tuntuukin myöntää, niin kyllä ystävyyssuhteisiin vaikuttaa aika vahvasti se elämäntilannekin. On niitä, joiden kanssa ollaan oltu ystäviä niinsanotusti olosuhteiden pakosta tai yhdistävien ihmisten vuoksi. Ja jossain vaiheessa, kun tilanteet elää ja muuttuu, niitä ystäviä vaan tippuu pois. Surullista, mutta niin se vaan menee. 

Vaikka oma kaveripiiri on pysynyt melko samana jo pidemmän aikaa, oon lakannut pitämästä itsestäänselvyytenä, että se sellaisena myös pysyisi. Tai en tiedä onko itsestäänselvyys oikea sana, en nimittäin koskaan ole pitänyt niiden kavereiden olemassaoloa itsestäänselvyytenä, enemmänkin vain luottanut siihen ettei se ystävyys voisi loppua. Sen asian hiffaaminen, että kyllä se erilleen kasvaminen voi jossain vaiheessa tapahtua, ei kuitenkaan tunnu manaamiselta. Enemmänkin se on vain realistista ajattelua ja mahdollisen tulevan hyväksymistä. Kuitenkin ne pyrin pitämään kynsin ja hampain kiinni kaikista parhaista tyypeistä niin kauan, kun se vaan on mahdollista. Ja ehkä vähän myös muistuttaa itelleen, ettei se tärkeille tyypeille ajan antaminen ole mikään velvollisuus, enemmänkin etuoikeus. Sellainen etuoikeus, jonka soisi ihan jokaiselle. 

Ja ystävyys... Jos se ystävyys joskus loppuu tai vain jää, onpahan ainakin rutosti hyviä muistoja. 

Yritin etsiä tähän kuvitukseksi teemaan sopivia kuvia, mutta ei natsannut. Jännä juttu muuten, että blogiin en halua laittaa kasvokuvia kavereista, mutta kuitenkin instagramissa ne on ihan ok. Eh?

M Ö K S Ä V I I K O N L O P P U

Sangen rentouttava möksäviikonloppu takana, näin itseäni ja omaa instagram-kuvatekstiäni lainaten. Sää oli astetta pilvisempi, mutta säästyttiin sateilta ja saatiin hommat tehtyä. Ja tulipa sitä herkkumorkkiksissa juostua yksi lenkkikin, mutta se oli hyvä lenkki se, taka-ajatuksista huolimatta. Ekaa kertaa pitkästä aikaa pystyi heittämään napit korville ja keskittyä vain siihen musiikkiin. Ja ihan vähän juoksemiseenkin. 

Viime vuosien aikana möksäily on jäänyt aika minimaaliseksi, mutta tän kevään aikana on kyllä otettu vahinko takaisin. Ja tekeehän se hyvää, ainakin pienissä erissä. Silti taidan olla ikuinen citymimmi, koska stadiin on ihana tulla takaisin ja koti nyt vaan on mulle maailman paras paikka. Ainoa asia, mikä tässä villissä city-elämässäni (buhahha) vähän tökkii, on se hektisyys. Vai mistä kertoo, että luon mökillä edelleen samaa kirjaa kuin viime mökkireissulla reilu kuukausi sitten? 

Niin, se hektisyys. Se nyt ei ole helpottamassa taas ihan hetkeen. Huomenna edessä olis lähes kymmenen tunnin duunipäivä, sähköpostiin kilahti muistutus unohtuneista rästitehtävistä (på svenska) ja eipä se ruotsin tenttikään mennyt läpi. Onneksi ens viikko pitää sisällään myös sellaisen määrän kivoja juttuja, että ne vähän kompensoi näitä velvollisuuksia. Kaikki Suomesta poistuneet frendit päätti tulla visiitille saman viikon aikana, joten treffejä kyllä riittää. 

Nyt kotiin, halipusimaan Mooses ruttuun. 

HALUAISIN VAIN MAATA RANNALLA LUKEMASSA KIRJAA

Otsikon sanat olen sanonut jokusen kerran männäviikolla. Otsikko oli suunnitelmani tälle kesälle mikäli töitä ei irtoaisi, mutta taas tuli todettua ettei liikoja kannata suunnitella. Ei tässä tapauksessa tai elämässä ylinpäätään. Pankkitilin saldon kannalta työt on toki enemmän kuin hyvä juttu, mutta silti... 

Kun haluaisin vain maata rannalla lukemassa kirjaa!

Tämän päivän ankeasta taivastilasta huolimatta haikailin sinne rannalle. 

Ainakin hetken. 

Siihen asti kun fillaroin Kalasataman ja Suvilahden halki Merihakaan ja totesin, että pieni synkkyys tekee välillä ihan hyvää. 

Ainakin kuvissa. 

Pilvisellä säällä, vähän rosoisemmassa ympäristössä saa vaan niin paljon hienompia kuvia, mitä auringonpaisteessa kukkaniityllä. 

Ainakin omasta mielestäni. 

Toisaalta olen kuvaajana (kuten muutenkin) vähän sinnepäin -ihminen, joten rosoisuus antaa myös enemmän armoa. Enkä vaan voi sille mitään, että Merihaan betonihelvetti kaikessa karuudessaan on vaan ihana paikka. 

Sanokaa mitä sanotte. 

TBT / Ystäväni Sven

Mulla on vähän vinksahtanut huumorintaju. Yleensä mitä kamalampi juttu ja sellainen, jolle ei todellakaan sais nauraa, saa mut nauramaan. Joskus saatan myös nauraa viikkokausia jollekin jutulle, joka ei missään määrin ole hyvä juttu, eikä edes hauska, mutta se on vain heitetty tilanteessa, jossa mikä tahansa naurattaa. 

Oon ihan äärimmäisen eläinrakas ihminen. Tai no, niin eläinrakas kuin voi lihaa syövä ihminen olla. Pelkästään saman päivän aikana saatan kertoa haluavani noin viisi eri eläintä ja oon ihan vakuuttunut, että saisin ne kaikki mahtumaan mun kahdenkymmenenyhden neliön yksiöön. Ja että onnistuisin kasvattamaan jääkarhuvauvasta ihmisiä rakastavan ison jääkarhun. 

Juu, niinkuin joskus ruka-postauksessa kerroin, lautailun oppimisessa porkkanana toimi porot. Kyllä, porot. Oli aivan törkeen söpöjä, niin söpöjä, että vikana päivänä oli pakko tulla niiden aitauksen viereiselle nuotiolle grillaamaan vaahtokarkkeja. Ja vähän rapsuttelemaan ja ottamaan selfieitä. 

Mitä yhteistä sitten on vinksahtaneella huumorintajullani ja poroilla? 

No, juurikin se mähaluunkaikkimaailmaneläimet. Viisi päivää nimittäin höpötin poroista ja miten kovin tahtoisinkaan yhden lemmikiksi. Kuitenkin illallis-menuni näytti tältä...

Ristiriitaista? Kenties. Mutta ihan oikeasti, ruokalistan suunnittelijalla on täytynyt olla yhtä outo huumorintaju kuin mullakin, nimetä nyt poro-pizza Rudolfiksi. 

Nauran tätä edelleen. 

MIETINPÄ TÄSSÄ

Tänään, läpi pitkän duunipäivän, kotimatkan ja kaiken sen jälkeisen, olen odottanut tätä hetkeä. Että pääsen koneelle, saan avata tyhjän tekstikentän ja pääsen kirjoittamaan. Tänään mieleen tuli ihan tosi paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Joita pyörittelin päässä ja yritin parhaani mukaan pitää mielessä, ettei ne karkaisi. Jotain sain hätäpäissäni raapustettua muistiin, mutta nyt, kun vihdoin tähän koneelle pääsin, se kaikki on poissa.

Tyypillistä. 

Yksi asia, mitä oon hirveesti miettinyt pari päivää, on sellainen ällöttävä kulissielämä mitä sosiaalinen media on tuonut mukanaan. Some, jossa voi esittää elämänsä juuri sellaisena kuin sen haluaa uskotella olevan. Jopa niin hyvin, että lopulta ihminen itsekin uskoo rakentamiinsa kulisseihin.

Ja sellaisen kultaisen keskitien puuttuminen, kun joko elämä on pelkkää hattaraa ja yksisarvisia. Pintaa kiillotetaan urakalla ja jokainen vastoinkäyminen koetaan epäonnistumisena. Tai vaihtoehtoisesti jaetaan yksityiskohtaisesti kaikki henkilökohtaisimmatkin asiat nettikansan riepoteltavaksi ja sitten ihmetellään kun tulee paskaa niskaan.

Kaikki on niin pinnallista ja epärehellistä. Enkä nyt sano, että täytyisi etsimällä etsiä elämästä ne kurjat puolet tai huonoina aikoina päinvastoin, mutta miksei voi olla rehellinen? Menee sitten hyvin tai huonosti, on ihan ok tuoda se esille, mutta miksei voi pysyä edes sellaisella kullatulla keskitiellä?

Ja mistä lähtien ihmissuhteista on tullut pelkkää valtataistelua ja peliä? Multa on kysytty ihmissuhteeseen liittyvässä asiassa Onko nyt voittajafiilis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys veti aika sanattomaksi, itse kun en ajattele ihmissuhteita pelinä ja siihen liittyviä henkilöitä vaan kasana voittajia ja häviäjiä. En tiedä oonko ihan yksin tän asian kanssa, kun mulle jokainen ihmissuhde perustuu vapaaehtoisuuteen.

Siinäpä ne, ne tän päivän suurien mietintöjen päällimmäiset rippeet. Suuren musiikki-kriisini syövereissä, kun kaikki musiikki tuntuu olevan jo täysin loppuun kuunneltua, löysin itseni kuuntelemasta jotain, jota ikinä en olis uskonut kuuntelevani.

Olisko mun parempi vaan pysyy himas ettei nyt vaan sattuis mitään. 

Lumi sulaa ja sulaa kylmä sydän rinnassa

Viime postauksessa epämuodollisesti kysyin olenko ainoa, jonka mielestä syksy on kivempi vuodenaika kuin kevät. Tykkään kyllä keväästäkin, varsinkin tätä postausta tahdittavien kuvien kaltaisista kevätpäivistä, mutta silti syksy vie voiton. Kuvat on maanantailta, kun lähdettiin tsiigaamaan kukkivia kirsikkapuita. Kuten kuvista näkyy, vähän myöhässä. 

Varmaan oon vaan sitten vähän melankoliaan taipuvainen, kun nautin pimenevistä illoista ja viilenevästä ilmasta. Syksyllä tekee mieli muutoksia, asettaa tavotteita (joskin yleensä vaatimattomia sellaisia) ja inspiroitua. Jopa pukeutuminen on syksyllä kivempaa, kun shortsien ja toppien jälkeen saa kerrospukeutua! 

Kevät taas, no, mitä siitä sitten sanois. Se on ihanaa aikaa, koska kesä on vasta edessä, mutta kuitenkin jotenkin aina raskaampaa kuin syksy. Vaikka tilastojen mukaan ihmiset masentuu keskimääräistä enemmän keväisin, ainakin oma ympäristöni tuntuu poikkeavan tästä tilastosta. Ja minä taas siitä omasta ympäristöstä, kun kevät toisensa jälkeen vaan väsyttää ja kaikki tuntuu vaikealta. Haha, kuulostampa varsinaiselta ihmisrauniolta. Ehkä omassa elämässä keväät on olleet vaan rankempia aikoja kuin syksyt ja siitä tämä kevät-vieroksunta. 

Tällä hetkellä ei valittamista keväästä. Ilmat on hellinyt mahdollistaen työmatkapyöräilyn, kotona oon saanut suoritettua jonkin asteisen kevätsiivouksen ja koulu on tältä lukuvuodelta paketissa. En tiedä missä vaiheessa se kesä iskee ja mitä se tuo tullessaan, mutta I will survive. 

18 X JATKA LAUSETTA

EN YMMÄRRÄ... miksi välillä hyvien yöunien jälkeen väsyttää vietävästi, mutta joskus taas on maailman pirtein ja energisin vaikka unta olisi alla vaan pari tuntia.

SEURAAVAKSI AJATTELIN... lähteä kisakatsomosta kaupan kautta kotiin.

VIIME AIKOINA... oon ottanut valokuvia työmatkan varrelta, samasta paikasta. 

EN OSAA PÄÄTTÄÄ... mitä haluan tehdä hiuksilleni seuraavaksi.

MUISTAN IKUISESTI... Kun Ellie Gouldingin ruisrock-keikalla, jonkun olkapäillä istuessani, alkoi soimaan My Blood.

PÄIVÄN PARAS JUTTU... oli tää matsi! Ja varsinkin Laineen maali tokassa erässä!

NOLOA MYÖNTÄÄ, MUTTA... en oikeasti ymmärrä lätkästä juuri mitään. En vaikka isi mua on matseihin raahannut siitä asti kun opin kävelemään.

VIIKKO SITTEN... kävin uusintatentissä, uusimassa kolme tenttiä kerralla. Voin kertoa, että vähän käsi kramppasi sen reissun jälkeen. 

KAIKISTA PAHINTA ON... kun en vieläkään tiedä menikö ne tentit läpi ja spekuloin liikaa sitä mitä jos...

SALAINEN TAITONI ON... palloilulajit. On muuten niin salainen taito, etten itekään tiennyt niitä osaavani. Viimeksi eilen korista heitellessäni tosin totesin sen varmaan johtuvan vain siitä, että ala-asteen liikkatunneilla kukaan ei ikinä syöttänyt mulle, joten en voinut tietää olenko hyvä vai huono.

JOS SAISIN YHDEN TOIVEEN, SE OLISI... että kaikki rakkaat ja läheiset olisi onnellisia, terveitä ja voisi hyvin. Jos saisin yhden pinnallisemman toiveen, se olisi isompi asunto. (Tai laihentavat farkkushortsit.) 

MINULLA ON PAKKOMIELLE... sulkea kaappien ovet.

SÖIN TÄNÄÄN... aika paljon kaikkea epäterveellistä, jota kompensoin syömällä lounaaksi tomaattikeittoa. Itsensä huijaamista parhaimmillaan!

ÄRSYTTÄVINTÄ ON... vastatuuli, mikä on ollut joka päivä kotimatkalla viimeiset pari viikkoa.

TEKISI MIELI... mennä tänään ihan tosi aikaisin nukkumaan. Jos vanhat merkit pitää paikkansa, tuskin onnistuu.

MINUSTA ON SÖPÖÄ... kun Mooses nukkuu samalla tyynyllä joka yö. Ja kuorsaa.

HÄVETTI... kun kerran vahingossa kävelin vasta valetun betonilattian poikki, työmiesten seistessä vieressä ihailemassa työnsä jälkeä. Siellä ne meikän kengänjäljet muuten edelleen on, laatoituksen alla tosin. 

OLENKO AINOA, JONKA MIELESTÄ... syksy on kivempi vuodenaika kuin kevät?

L O S T & F O U N D

Tiedättekö sen fiiliksen, kun mieltä on pitkään vaivannut joku asia? Kun se painaa harteilla, kuin joku ärsyttävä pieni tyyppi, huutaen koko ajan korvaan. Sitten jossain vaiheessa siihen vain tottuu, ei unohda, mutta tottuu. Siihen olkapäähengailijaan. Alkaa ajatella, että ei se siitä mihinkään lähde, mutta olkoot siinä sitten. 

Tiedättekö sen fiiliksen, kun sitten mainitsee ääneen siitä hengailijasta ja sen huuteluista? Kaikki ne asiat tulee esille, konkretisoituu ja huomaakin yhtäkkiä kasaavansa yhteen monta pientä asiaa. Kaikki, mitä olkapäähengailija on korvaan huutanut. Se ääneen sanominen ja kasaaminenhan ei mitään ratkaise, mutta ainakin se on yksi askel eteenpäin.

Ja tiedättekö sen fiiliksen, kun yhtäkkiä se meiltä vaivannut asia selviää? Kun sitä on ensin veivannut päässään, rikkonut palasiksi ja analysoinut ja koonnut uudestaan, vain voidakseen aloittaa taas alusta. Kun siihen on ehtinyt jo tottuakin ja vaan toivonut sen ajan kanssa katoavan. Sitten yhtäkkiä, tilanteessa jossa sitä vähiten odottaa, kaikki vaan muuttuu selväksi. 

Näin kävi minulle ja paikka oli suihku. Ei järin glamuuria eikä lainkaan sellainen paikka jossa yleensä päässäni liikkuu yhtään mitään, mutta ehkä juuri sen takia siellä kaikki selvisikin. 

Siinä, suihkussa öllöttäessäni, niin loppu kaikkeen etten jaksanut enää edes ajatella, muistin kuka olen. 

Toivon että kovin moni ei tiedä miltä tuntuu unohtaa oma itsensä, mutta niille jotka tietävät ja jotka vielä ei ole saaneet muistiaan takaisin, kehotan kokeilemaan suihkua. Todistetusti se voi joskus tehdä ihmeitä. 

KOTIKUPLASSA

On ihanaa, että on ollut niin superhyvät kelit viimeiset pari viikkoa. Mutta oli myös aika ihanaa, että eilen satoi. 

Älkää kivittäkö, en silti toivo sateen jatkuvan, vaikka se yhden tai kahden päivän ajan kivaa onkin. Kivaa siksi, että sai hyvällä omallatunnolla uppoutua kotikuplaan ja olla tekemättä mitään. 

Tiedättekö, kun aurinkoisella kelillä tulee huono omatunto, jos ei ole ulkona? Vaikka miten väsyttäisi, olisi tekemistä kotona tai ei muuten vaan jaksaisi, ei ole ok olla sisällä. Varsinkaan tekemättä mitään.

Sitten on nää viikonloput, kun ei aurinko  paistakaan, sitten se on ihan ok olla tekemättä mitään. Vaikka ei sekään ihan totta ole, koska teinhän minä, paljonkin.

Nukuin päikkäreitä. Siivosin, tiskasin, pesin pyykkiä. Nauroin maailman hölmöimmille jutuille ja kuuntelin ja keksin vielä hölmömpiä vitsejä. Pelasin, katsoin leffoja. Olin vaan ja annoin itseni olla. 

Suosittelen. 

FRIDAY THOUGHTS

Duuniviikoista ensimmäinen on niin sanotusti finaalissa, ensimmäinen neljästätoista. Vaikka olo on kaikinpuolin väsynyt ja aamuviiden heräämisiin menee hetki tottua, mieltä vähän piristää ajatus viikonlopusta. Ja vähän kans noi aamuiset työmatkalla napatut kuvat. Ei se  ehkä kuitenkaan ole yhtään pöllömpää taittaa duunimatkat fillarilla, ainakaan jos maisemat on tällaiset. 

Aika on melko merkillinen juttu. Se tuntuu kiertävän ympyrää ja nyt tuli olo, että ympyrä on sulkeutunut. 

Kun yhtäkkiä iski olo, että kaikki on toisin, mutta mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Joskus ne muutokset vain on liian isoja käsiteltäviksi, välillä ne rysähtää kaikki kerralla ja välillä ne on niin pieniä, että niiden huomaamiseen menee aikaa. Kaiken päällisen perusteella voisin yhtä hyvin elää viime toukokuuta, mutta pinnan alla kaikki on kuitenkin ihan toisin. 

Ja ihan hyvä niin, koska juuri tänään muistelin miten vuosi sitten keväällä työpaikalla nukahtelin vahingossa vessanpöntölle. 

Meillä oli tänään aamulla perinteinen perjantaidisko ja se jos mikä herätti tajuamaan miten vuoden takaiseen sitä onkaan jumahtanut. Nimittäin, jumaliste, multa puuttuu kesämusaplaylist!! 

Tähänhän on saatava muutos ja samalla vois taas löytää jotain uutta kuunneltavaa. Nimimerkillä: Osaan koko Gasellien tuotannon ulkoa...

Maybe some puppy therapy?

Tiedättekö ne huonot aamut, ne sellaiset kun vähän kaikki on vinksallaan? Kun on nukkunut vähän huonosti ja kun muutenkaan ei jaksaisi oikeen mitään. Kun poljet töihin vastatuulessa ja puolivälissä matkaa tulee vielä kohdalle työmaahelvetti. Kun on liikaa aikaa ajatella ja se kaikki eskaloituu kolmion takaa pyörätielle pysähtyvän roska-auton kohdalla. Siitä sitten löydät itses, keskiviikkoaamuna ennen kello yhdeksää, näyttämästä keskisormea roska-autolle.

Onni onnettomuudessa, että olin matkalla töihin enkä kouluun. Koulussa yritän kuitenkin edelleen pitää edes jonkinmoista mainetta yllä (todennäköisesti turhaan), duuniin taas voin mennä luontaisemmalla tyylilläni. Eli marssin paikalle, julistin vihaavani maailmaa, autoja, ihmisiä, roskia, katukiviä ja, no, kaikkea. Onneksi on sattunut saamaan kivoja työkavereita ympärilleen, jotka jaksaa piristää, lohduttaa ja myötäelää. Ainakin vielä tässä vaiheessa, kun pestiäni on kestänyt kokonaiset kolme päivää. Kattellaan sitten loppukesästä uusiksi. 

Kadonneen postiivisen mieleni löytämiseksi kaivoin kuva-arkistoista hyvänmielen-kuvia. Sellaisia, joissa joko olen iloinen tai vaihtoehtoisesti joiden ottohetkellä olen ollut iloinen tai joiden sisältö muuten vaan tekee iloiseksi. Hyvien asioiden miettiminen on melkein parasta olemassa olevaa terapiaa, edelle menee ainoastaan se ihan oikea terapia. Ja aidatussa tilassa makoileminen kymmenen koiranpennun kanssa.