7.2.2017

EI MITÄÄN ERIKOISTA. TÄTÄ TÄÄ ON, KYL SÄ TIEDÄT.

Paita COS*


Vähän hiljaista on ollut viime aikoina. Syy ei ole kiire, vaikka siihen niin helppo olisikin vedota. Oikea syy on saamattomuus. Ja vähän myös blogger, joka on ilmeisesti poistanut äppinsä kokonaan. Bloggaaminen on paljon helpompaa puhelimella. Kun voi kirjoittaa hetken mielijohteesta ja painaa julkaise-nappia. Ja sitten myöhemmin miettiä mitä tuli kirjoitettua. 

Viimeisen viikon aikana oon jättänyt hiukseni kaksi kertaa takin vetoketjun väliin. Ekalla kerralla se oli vähän vakavampi tapaus, niin vakava etten uskonut siihen toiste enää lankeavani. Väärin taas luulin, homma toistui pari päivää myöhemmin. 

Olen koukuttanut itseni YouTubesta löytyviin Harry Potter -äänikirjoihin. Enkä vähiten siksi, että lukijana toimii Vesa Vierikko, jolla nyt vaan sattuu olemaan maailman rentouttavin ääni. Nyt ongelma vaan on kun ei huvittaisi tehdä muuta kuin maata kotona kuuntelemassa niitä kirjoja. 

Mauritiuksen jälkeen ehdin hetken intoilla korjaantuneesta unirytmistäni. Kun heräsin aamukuudelta ihan peipposena. Viisurileikkaus ja astetta stydimpi lääkitys teki tehtävänsä: koko viime viikko meni tasaisessa horroksessa. 

En ole kuunnellut musiikkia aika pitkään aikaan. Onneksi Pariisin Keväältä tuli uusi levy, jonka olemassaolon muistin tänään. Levyjulkkareihin unohdin mennä, vaikka aikomus olikin. 

Tässä vähän funtsin myös, pitäisikö alkaa hallita omaa elämäänsä. Ottaa aina vaikka yksi asia, minkä tekisi kunnolla alusta loppuun. Sen sijaan haalin hommia ympärilleni joiden kanssa en sitten kuitenkaan tunnu etenevän puoliväliä pidemmälle. 

Aina kun joku on kysynyt mikä oli parasta Mauritiuksella, olen vastannut: kissaperhe. 

Löysin kirppikseltä paidan*, jota mietin pitkään onko se niin kiva, että viitsin kysyä hintaa. Myöhemmin palasin sen luokse, kysymään sitä hintaa. Sitten mietin onko se viiden euron arvoinen. Otin riskin ja nyt kolmen päivän käytön jälkeen olen todennut, että kyllä. Oli se. 

Viimesen viikon sisään oon syönyt laittomat määrät karkkia. Ja nyt mietin pitäisikö lopettaa. Tai ehkä vielä vähän vois. 

Tätä se on ollut, elämä viime aikoina. 

5.2.2017

FASTFOOD

Nyt ei puhuta mäkkisafkasta tai lähipitseriasta, ei edes valmisruoasta. Nyt puhutaan itsetehdystä, lähes terveellisestä ruoka-annoksesta yhdelle tosinälkäiselle. Riittää myös kahdelle pieninälkäiselle. Annoshinta on matala ja valmistusaika kymmenestä minuutista varttiin. Resepti omasta päästä, mutta en suinkaan usko olevani ensimmäinen ihminen, joka moista on koskaan tehnyt.

Vuoden alussa aloitettu semi-vegeily on sujunut ihan mallikkaasti. Mielenkiintoa eri kasvispöperöihin on ollut jo pidemmän aikaa, mutta se toteutus-osuus onkin sitten se, mikä vähän on arveluttanut. Muutamia kertoja olen nyt valmistanut tofua kohtuullisella menestyksellä ja näiden kokemusten myötä se pääsee jo sinne osaamisalueelleni. 

Fastfoodini resepti:

1 levy nuudelia
Puolikas paketti (n.120g) maustamatonta tofua
Puolikas punasipuli
Soijakastiketta
Fetaa


Taita nuudelilevy puoliksi syvään kulhoon. Kaada kiehuvaa vettä nuudeleiden päälle. Jätä hautumaan.  Kuutioi tofu haluamallasi tavalla (itse kuutioin aika pieneksi) ja pilko punasipuli samalla tyylillä. Sekoita molemmat samaan astiaan ja kaada päälle soijakastiketta. Sekoita koko hässäkkä kunnolla.

Aloita paistamalla tofut ja punasipulit pannulla, valitsemassasi öljyssä. (Itse käytin kookosöljyä.) Jos haluat tehdä paremmin kuin meikämantu, niin paista ensin vaan tofut, lisää punasipulit myöhemmin. 


Kun tofut on saaneet väriä ja rapsakan pinnan, nakkaa pannulle myös kuumassa vedessä lilluneet nuudelit. Kaada myös vesi pois ensin. Jos et laittanut punasipuleita paistumaan tofujen kanssa, lisää ne nyt. Sekoita kunnolla ja anna paistua vielä.


Kun koko sotku on paistunut omaan makuun tarpeeksi, lisää soijakastiketta. Oman maun mukaan sitäkin.


Kun olet tyytyväinen, kippaa lopputulos lautaselle ja muserra vähän fetaa päälle. Ota kuva lopputuloksesta. Sen jälkeen lisää vielä tuplafetat annokseen, kuten allekirjoittanut. 

Ulkonäkö: kamala
Maku: ok-hyvää
Valmisusaste: helppo

1.2.2017

MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ HALUAN



Mun opiskeluja on käytynä nyt puolitoista vuotta kolmesta ja puolesta vuodesta. Kaiken järjen mukaan tässä siis pitäisi valmistua joulukuussa 2018. Kaksi vuotta siis vielä opiskelijaelämää, iloineen, suruineen ja stresseineen. Ja se kaksi vuotta tulee kulumaan supernopee. Tiedän kattokaas kokemuksesta.

Mä olen ihminen, joka ei paljoa suunnittele. Jos sosiaalisen median kanavissani "esittelytekstinä" lukee Not All Those Who Wander Are Lost, kertoo se ehkä aika paljon. Mulla ei ole mitään suuntaa, ei ole ikinä ollut. Aina oon kuitenkin päätynyt sinne minne on ollut tarkoitus. Tai näin ainakin haluan uskoa. (Jonkun tulkinnan mukaan näin itselleni uskottelen.) Mulla ei ole suuntaa, päämäärää tai tavoitetta. Nyt vaan ekaa kertaa elämässä on tullut fiilis, että pitäisköhän sittenkin olla?

Piru vieköön, se kaksi vuottahan oikeesti menee nopeaan. Vuoden päästä pitäis olla jo tekemässä harkkaa, mielellään myös opparin aiheen olla selvillä. Ja mä en edes kunnolla tiedä mitä mä opiskelen, miksi ja mitä varten. Mutta, koska mä olen mä, en tosiaan nosta sitä kissaa pöydälle, vaan mietiskelen, pohdiskelen ja vähän ahdistun tästä kaikesta. Samalla suunnitellen seuraavia opintoja, näiden jälkeisiä. Täysin eri alalta. 

Toki tässä joku luotto edelleen on, elämään ja siihen tarkoitukseen. Jotenkin vaan kutittelee sellainen ajatus, että ehkä joskus sitä onkin eksyksissä. Kun vaeltaa. Että vaikkei mitään tarkkoja urasuunnitelmia ole mielessään tehnyt, niin olishan se ihan hyvä edes tietää mitä opiskelee. Ihan jo sen harkkapaikan ja opparin kannalta. 

Valmistumisesta ja loppuelämästä puhumattakaan. 

Ehkä sitä vois tehdä myöhäisen uudenvuodenlupauksen ja nostaa sen kissan. Vaeltaa niin, että olis edes joku pieni päämäärä. Jotain kiiltävää, oli kultaa tai ei.