Ehkä jo kuvistakin huomaa, että tänään oli parempi päivä. Kävin aamulla työhaastattelussa ja tuli ajatus kävellä sieltä kotiin. Kävellä ja fiilistellä. Viime vuonna missasin tän syksyn kauneimman vaiheen ja tänään sillä kävelylläni yhtäkkiä huomasin, että hei, sehän on nyt! Ja että ihan satavarmasti en missaa sitä tänä vuonna. Valitettavasti vaan yrittäessäni kuvata sitä väriloistoa, oli kamera, valo ja varmaan se maailmankaikkeuskin mua vastaan. Mutta tiedättekö, se ei haitannut. Vaikkei nyt kuvia ole niistä hienoimmista puista ja pusikoista, ainakin se hyvä fiilis on tallella. Ja toivottavasti pysyy.
En ole millään tavalla suunnitelmallinen tai tavoitteellinen tyyppi, mutta jos jotain tavoittelen, on se kasvu. Sellainen hiljattainen, moniulotteinen, henkinen kasvu. Ja yleensä se tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella, tai sieltä se kasvu alkaa. Tänään tajusin yhden kasvunpaikkani, jonka tosin olin tiennyt jo aiemmin, mutta tänään vasta ymmärsin sen merkityksen.
Kuten sanoin alussa, kävin aamulla työhaastattelussa. Opiskelija ei liikoja tienaa ja jotain osa-aikaista duunia tarttis koulun ohelle. Haastatteluun päädyin ihan sattumien kautta ja menin avoimin mielin. Kuitenkin haastattelun aikana tuli se fiilis, että ei tämä ole mun juttu.
Olisin saanut työn. Olisin voinut kertoa olevani kiinnostunut ja hakevani tällaista työtä, ja todennäköisesti tehnytkin työtä jonkin aikaa. Edellisen kerran olen ollut työhaastattelussa neljä vuotta sitten ja silloin todennäköisesti olisin noin tehnytkin. Ollut kuuntelematta itseäni, valehdellut itselleni ja muille, ajatellen vain, että kuha on duunii.
Oli ihana huomata miten on kasvanut. Miten rehellisesti pystyin sanomaan, että tää ei ole mun juttu. Että voisin kokeilla, mutta tiedän miten se tulee päättymään.
Oli ihana huomata miten on oppinut tuntemaan itsensä. Miten tunnistaa omat heikkoudet ja vahvuudet. Ei toistaiseksi niin, että niitä (varsinkaan vahvuuksia) pystyis luettelemaan kuulostamatta rempseältä, mutta sen verran että tilanteen vaatiessa pystyy sanomaan ne ääneen. Rehellisesti ja selkä suorassa.
Ja tästä sain haastattelussa kiitosta. Rehellisyydestä. Tottakai myös haastattelija oli superhyvä tyyppi, mutta rehellisyydestä seurasi vain lisää hyvää. Hyvä fiilis puolin ja toisin, mahdolliset tulevat kontaktit, helpotus.
Vaikka edelleen tarvitsen duunia, tää kokemus ainakin vahvisti sen miten hyvä kaikelta kannalta on tuntea itsensä. Tietää ja tunnustaa mitä ei osaa ja missä on aivan helvetin hyvä. Ei listattuna tai apteekin hyllyltä, mutta aina kun tilaisuus tulee. Koska oikeesti, niitä tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti