29.11.2016

IF YOU THINK I LOOK MAD TODAY YOU SHOULD HAVE SEEN ME YESTERDAY


Aloitin jokunen viikko sitten uuden duunin. Siitä sen enempää hölöttämättä, sanon vain että siellä on aikaa ajatella. Koko kuluneen vuoden käsite aikaa ajatella on tuntunut yhä nopeammilta juoksuaskelilta kohti totaalista oikosulkua - jonka lopputuloksena itse juoksen jonnekin, ehkä alas kalliolta.

Siis, tilanteet joissa on aikaa ajatella, ei ole hyvästä. Harmi vaan, että töitä on tehtävä.

Ajattelu ei kaiken kokemuksen perusteella sovi tähän päähän. Etenkin kun (taas kerran) kuluneen vuoden mittaan ne ajatukset on olleet sellaisia turmiollisia juoksuaskelia aiheuttavia. Ei kivoja, eikä missään nimessä sellaisia mitä haluaisin päässäni tai ylinpäätään elämässäni olevan. Moneen asiaan kuulemma elämässä voi vaikuttaa, mutta ajatukset ei kuulu niihin. Ainakaan omalla kohdallani. Ne kun vain on siellä pääkopassa, halusin tai en, ja ne poistuu sieltä sitten joskus kun haluavat. Jos haluavat. 

Pakko tosin myöntää, että on ne ajatukset siellä päässä nakuttelemassa, vaikkei sitä ajatteluaikaa olisikaan. Sen huomasin tänään, kun BL-vuoron aikana sain kahdet erittäin epä-mantumaiset raivarit. Kun rupes niinsanotusti vituttamaan. Sen huomasin myös siinä puolen päivän aikaan, kun totesin tekeväni vielä murhan tän päivän aikana. Se toisaalta olisi enemmän mulle tyypillistä, sainhan sentään taannoin ekalla kouluviikolla lempinimen tappajamuija.

Tässä ei liioin enää muu auta kun heittää napit korville kotimatkan ajaksi ja käydä kaupan kautta kotiuttamassa purkillinen nutellaa

Ja sitten yrittää olla heittämättä purkkia seinään.

Ps. Tämä postaus sitten kuuluu lukea kuten Piru lukee sitä isoa kirjaa. Joka sana suoraan sydämestä, enkä muuten varmasti kärjistänyt yhtään.

28.11.2016

COULD I ACT LIKE YOU AND PUT A SMILE ON MY FACE



Halusin vain tulla kertomaan, että kuiville hiuksille nannaa tekee kookosöljy. Imagolle vähemmän nannaa tekee laiskuus, kun ei jaksakaan mennä suihkuun pesemään öljyn jäämiä pois. 

Ja siinä sitä sitten ollaan, koulun raflan keittiössä, letti päässä, ja näytän just siltä ettei suihkuun ole ehtinyt viikkoon. Mikä ei sekään ole kovin kaukana totuudesta, jos nyt rehellisiä ollaan. 

On se luojan lykky, etten ota itseäni kovin vakavasti.

27.11.2016

WHAT'S UP?





-ekat kaksi teemapäivää vedetty kunnialla läpi
-toisena päivänä jouduttiin pitämään YT-neuvottelut (tehokkuussyihin perustuvat)
-oon saanu palovamman ja yksi lautanen räjähti
-oon saanu käskyn olla koskematta soppakauhaan tai pursotinpussiin, enää ikinä
-kerroin kaverille miten ärsyttävänä tätä ekana pidin kun tutustuttiin. Sitten rakastuin ja helkkarin hyvä niin
-totesin päässäni olevan niin paljon asioita ettei siellä oikeesti liiku enää yhtään mikään
-oon kaivannut lunta
-vastasin ähkäisyllä kun kuulin että jouluun on tasan kuukausi



-oon nukkunu harvinaisen huonoja yöunia
-sain aika mojovan iskun päähäni töissä
-kuulin ettei Gunther olekaan saksalainen, niinkuin oon tähän asti luullut
-olen joka päivä unohtanut ostaa suodatinpusseja...
-...niin että ne sitten loppui ja täytyi turvautua luovempiin ratkaisuihin, tässä tapauksessa nenäliinoihin
-olen aloittanut viikonloppuaamuni katsomalla salkkareita YouTubesta
-nukuin yhden yön väärällä puolella sänkyä
-ehdin eilen pestä pyykkiä ekaa kertaa moneen viikkoon
-sain korkeakouluhistoriani ensimmäisen femman kurssista
-oon kirjoittanut tätä postausta kolme päivää, saamatta sitä kuitenkaan valmiiksi

23.11.2016

BLANK PAGES




En ole kovin materialistinen ihminen. Etenkin nyt opiskellessa, kun sitä rahan käyttöä joutuu oikeasti miettimään, on lähes jokaisesta ostoksesta tullut pieni morkkis. Oli se sitten kuinka tarpeellinen hyvänsä. 

Suuren kalenteridilemman kanssa aika pitkään painittuani olin jo vähän luopunut toivosta, hiipunut sinne mikä tahansa kelpaa -osastolle. Näiden ajatusten kanssa kävin eilen suomalaisessa, todetakseni että taas kerran se tulee vastaan silloin kun sitä vähiten odottaa. Ja siinähän se oli: kalenteri, joka täytti kriteerini. Alkuperäiset kannet ei järin söpöt olleet, mutta parastahan tässä kalenterissa on mahdollisuudet! Mukana tuli neljä erilaista vaihtokantta ja itseni tuntien saatanpa tehdä muutamat ihan itsekin. Ehkä vähän useamminkin, onhan tässä kuitenkin vuosi aikaa. 

Ja tosiaan, kun sijoittaa viimeiset tilillä makaavat rahat kalenteriin, voisi luulla sen morkkiksen yllättävän. Edelleen se kuitenkin loistaa poissaolollaan, enemmän vain odotan malttamattomana saavani uuden kaverin käyttööni. Ei kuitenkaan vielä. Kuten me kaikki tiedämme, tämän suuruusluokan siirtymäriitti täytyy tehdä huolella, harkiten ja oikeaan aikaan.

Mutta ainakin tiedän, että mua odottaa viidenkymmenenkahden viikon edestä tyhjiä sivuja. Sivuja, jotka täytän tasan vain kaikilla kivoilla asioilla. 

22.11.2016

KUN ME KOHDATTIIN OLI PIMEÄÄ. KUN EROTTIIN OLI PIMEÄMPÄÄ.






Siitä onkin jo liian pitkä aika, kun viimeksi oon otsikoinut postauksen Jiin lyriikoilla. Tämä kunnia (kunnia minulle) ihan vaan koska otsikko pitää paikkansa. Siis jossain määrin. Lähdin aamulla kouluun, oli pimeää. Lähdin koulusta töihin, oli taas pimeää. Lähdin töistä kotiin, oli entistä pimeämpää. 

Kuvat on valoisilta ajoilta. Niiltä, kun söin kantarelli-pussikeittoa sängyssä, löysin aamulla vierestäni Miaun, pukeuduin mekkoon ja leikitin kummityttöä. Taisi olla sunnuntai ja eilinen, ne valoisat päivät.

Söin tänään aamupalaksi irtokarkkeja, eilisen jäämiä. Menin tenttiin, joka keskeytyi pelastautumisharjoitukseen. Niitä pelastautumisharjoituksia on harva se viikko, meidän koulun turva-opiskelijat on ilmeisimmin melko virkaintoista porukkaa. Se kokoontumispaikalla värjötelty varttitunti olikin päivän ainoa hetki kun näki valoa. Vaikka se valokin on pelkkää harmautta.

Töiden jälkeen päädyin kävelemään jonnekin tuntemattomalle kadulle, koska bussi menisi kahdeksan minuuttia aiemmin kuin se läheltä menevä bussi. Matkalla pysäkille mietin onko tässäkän mitään järkeä, lähteä kohti tuntematonta kahdeksan minuutin takia. Oli siinä, kävi ilmi. Kampissa pois jäädessäni tajusin kellon olevan vasta aika vähän. Niin vähän, että siinä toisessa bussissa olisin istunut vasta kolme minuuttia.

Aamupalairttarit sai janoamaan sokeria. Vähän ehkä myös edellinen ateria, jonka olin nauttinut puolen päivän aikaan. Huijasin karmaa ja ostin muka-terveellisen proteiinipatukan. 180 kaloria, piilosokeria, eikä edes hyvää. Omatuntokin vaimeni vain hetkeksi. Money well spent. 

En ole ihan varma mikä oli tän postauksen punainen lanka ja minne se katosi. Ehkä jonnekin sienikeiton ja Miaun väliin. 

21.11.2016

THE END IS NEAR









Nyt vähän huolettaa, jos sallitte sanoa. Syksystä 2015 saakka olen käyttänyt samaa kalenteria, tuota (lähinnä värinsä puolesta) alkuun ristiriitaisia tunteita herättänyttä muumi-vihkoa. Muumiuden näkee vain päältäpäin, sisällön osalta olen ottanut oikeuden omiin käsiini. Siskoni miehen sanoin: näyttää ihan 10-vuotiaan tytön päiväkirjalta. Lukuvuosikalenteriksi siinä on kuitenkin sivuja puolentoista moisen verran, mikä tässä tapauksessa on onni ja siunaus. Alkusyksystä uuden kalenterin hommaaminen kun vain jäi. 

Kuten kaikki muukin yleensä, myös tämä kalenteri lähenee loppuaan. Seitsemän taktista viikkoa aikaa etsiä uusi kalenteri tilalle ja kuten me kaikki tiedämme: aika kuluu pelottavan nopeaa. Koko syksyn olen pitänyt toisen silmän auki uuden kalenterin varalta, mutta ei vaan ole natsannut. Myönnettäköön, olen just sellainen typerä nainen, joka kiintyy tavaroihinsa. Ja tämä kalenteri nyt vaan pitää sisällään viimeiset puolitoista vuotta. Puolitoista vuotta, jotka on olleen aikamoista myllerrystä ja heittelyä. 

In a nutshell: tarvitsen kalenterin, joka on A5-kokoinen, mielellään kovakantinen, omaa niin paksut sivut, että Stabiloilla kirjoittelu ei tuota ongelmaa ja mielellään on söpö myös päältä. Mistä löytäis? Mielellään sais henkiä myös sellaista harmoniaa ja tasapainoa, onhan tässä tapauksessa uusi kalenteri myös tietynlainen siirtymäriitti kohti valoisampaa tulevaa.

Ja ne vielä väittää, että mä dramatisoin.

20.11.2016

THREE THINGS

Mitä muut edellä, minä perässä. Elikkä 15x kolme asiaa, näin sunnuntain ratoksi.




3 asiaa, joista pidän…
Pitkät aamut, hyvät kirjat ja kahvi. Mielellään kaikki yhdessä. 

3 asiaa, joista en pidä...
Itsekkäät ja ilkeät ihmiset, länkyttävät ihmiset, laiskat ihmiset. (Eli melkein vois vaan sanoa että ihmiset.) En myöskään pidä hernekeitosta, pölyjen pyyhkimisestä, turhista esineistä ja kertakäyttökulttuurista. Hups, tais tulla vähän enemmän kuin kolme asiaa.

3 asiaa, jota tein viikonloppuna…
Nukuin, niinkuin vaan ihminen voi. Join vahingossa pari lasia viiniä. Luin tenttiin.





3 asiaa, jotka osaan…
Koskettaa kielellä nenää. Kirjoittaa lähes mitä tahansa ja saada se kuulostamaan uskottavalta. Lyödä vahvoja koukkuja.

3 asiaa, joita en osaa...
Mitään mihin liittyy numeroita tai laskemista. Olla tarpeeksi itsekäs ja pistää omaa etuani ykkössijalle. Olla järjestelmällinen, pitkäjänteinen ja tasainen ihminen.

3 asiaa, jotka haluaisin osata…
Tehdä pistoolikyykkyjä. Puhua muitakin kieliä kuin suomea ja englantia. Jaaaa ehkä haluaisin osata olla vähän itsekkäämpi. Epätasaisuus taas ei haittaa.




3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä…
Lukea siihen perkeleen tenttiin. Käydä lisäämässä väriä tatuointeihin. Pestä pyykkiä ja pitää yllä yleistä järjestystä.

3 asiaa, joista stressaan…
Raha. Ajan rajallisuus vuorokaudessa. Ja se stressi ihan itessäänkin, se stressaa. 

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan…
Hyvä kirja. Tai salkkarit. Mooseksen muotoinen kehräävä lämpöpatteri vatsan päällä. Ja kylmä olut, useimmiten. 




3 asiaa, josta puhun usein...
Koska kaikkea ei viitsi blogissa jakaa, niin sanotaan että tällä hetkellä työ, koulu ja BL. Varsinainen pyhä kolminaisuus.

3 asiaa, jotka puen mielelläni...
Uuden talvitakkini. Vuosien metsästämisen jälkeen vihdoin löydetyt täydelliset farkut. Periaatteessa mitä tahansa, mitä omistan. Tykkään kaikista vaatteistani. 

3 asiaa, jota en pue päälleni…
Mitään matalavyötäröistä, oli sitten housut tai hame. Liian pieniä tai kireitä vaatteita. Mitään värikästä, ellei se ole kukallista.




3 asiaa, jotka haluaisin hankkia…
Dr.Martensit, uuden kaulahuivin ja Moccamasterin. 

3 asiaa, joista unelmoin…
Mooseksen saamisesta kotiin jouluksi. Asunnosta Töölössä, leveillä ikkunalaudoilla ja vanhalla, natisevalla puulattialla. Ja ehkä sellaisesta kirjasta, minkä ite sais joskus kirjoitettua valmiiksi ja julkaistua.

3 asiaa, jota pelkään…
Konkreettisista asioista hämähäkkejä ja ahtaita paikkoja, tukehtumista. Realistisista asioista läheisten menettämistä ja omasta huolimattomuudesta aiheutuvia onnettomuuksia. Yliluonnollisista asioista pelottavia lapsia, tyyliä Hohto tai salkkari-Mariannan peililapsi. Myös sellaset pikkukylät, mitkä on täynnä autioituneita liiketiloja, on aika kammottavia. Samoin nettisivut, joita ei oo päivitetty vuoden 2006 jälkeen. 

18.11.2016

FIRST TIME IN FOREVER




Joskus sitä saa juuri sitä mitä tarvii. Kuten eilen, kun tarvitsin viintä, hyvää ruokaa, Frozenin ja kivan tyypin siihen vierelle. Ja kuten mainitsin: tämä oli opiskelua. 

Tänä syksynä meidän täytyy järjestää koulun a la cartessa teemaviikko ja pyörittelyn jälkeen meidän teemaksi valikoitui Frozen. Viikko alkaa ensi torstaina, joten oli vähintäänkin kohtuullista katsoa leffa kertaalleen ennen sitä. Ettei vaan unohtuisi mitään. Kaveri oli nähnyt leffan kerran aiemmin, minä puhuin vuorosanojen mukana ja lauloin biisit. Pari kertaa olen katsonut juu. 

Jo pelkästään toi viime viikkojen tahti aiheutti tarpeen tällaselle illalle, mutta myös tänään odottanut vapaapäivä. Tai siis vapaapäivä koulusta tai töistä, mutta ei toki muuten. Noin niinkuin ajatustasolla. Tenttikirja muistuttelee olemassaolostaan ja sähköposti laulaa niin työ- kuin koulujuttujenkin merkeissä. Parhaani oon tehnyt, mutta kummasti on silmät menny tasaisin väliajoin kiinni. Melkeen kuin itestään.


Ja tenttikirjan kanssa kilpailee unen (ja Gossip Girlin) lisäksi toi liki tuhatsivuinen opus, joka tarttui koulun kirjastosta mukaan. Elämässä kun tuskin viisautta ikinä voi olla liikaa. 

17.11.2016

IT'S GREY. IT'S GREY EVERYWHERE.



Sinne ne lumet sitten meni. Tänään aamulla tuli viesti: "on märkää ja sataa". Ja niinhän siellä oli, ihan molempia. Tänään on poikkeuksellinen päivä, tein ensin työt ja sitten vasta koulun. Koulun jälkeen saa onneksi mennä kaverin luo juomaan viintä ja katsomaan Frozenia. Mutta ne molemmat toki liittyy kouluun, toinen ehkä enemmän kuin toinen. Kuuluista viimeiset sanat: palataan tähän myöhemmin.

Oon aika kova tyttö palaamaan asioihin myöhemmin, sen olen huomannut. Usein on niitä aiheita joista haluan kirjoittaa, mutta yhtä usein ne kuitenkin jää. Pikaisen analyysin perusteella talvitakit on omien vihollisteni kärkipäässä. Viime syksynä piti kirjoittaa uudesta takista, mutta teknisten ongelmien takia meni kuvat ja olisihan se nyt vähän hölmöä kirjoittaa jostain mistä ei kuitenkaan ole näyttää kuvaa. Pari viikkoa sitten ostin uuden takin, entistäkin lämpimämmän, eikä siitäkään toistaiseksi ole kuvia. Paitsi tuo ylläoleva, jonka nappasin tänään bussipysäkillä ja josta näkyy kuvassa helma. Oh deer. 

Kuvattomuudesta huolimatta haluan nyt kirjoittaa tuosta takista, oli miten hölmöä tahansa. Nimittäin on muuten lämmin. Siis ihan tosi lämmin. Niin lämmin, että pelkkä t-paita allakin pärjää ja junassa istuessa tekee mieli riisuutua. 

Tän takin kanssa harmittaa, että se lumi ja kylmä meni. Tätä takkia edelleen käytän, vaikka onkin vain harmaata. Vilukissa mikä vilukissa. Vähän sitä kuitenkin pelkää, että jos nyt totun tän takin kanssa tähän lämpötilaan, niin riittääkö takki enää kun iskee taas ne kovat pakkaset? (Ja voi kyllä, pelkotiloja on näemmä monia.)

Nyt on harmaata, mutta olkoot. Ulkona ja vähän pään sisälläkin. Onneksi tänään saa kuitenkin hetken vain olla. Ja juoda sitä viintä ja katsoa Frozenia. 

Sitä, mihin palataan sitten myöhemmin.

16.11.2016

KUN VÄHÄN VÄSYTTÄÄ






Viimeiset nelisen viikkoa on ollut aika kova tahti. Niin kova, että on pyöriny ajatuksia onko sitä kenties tullut haukattua vähän liikaa, muutakin kuin yllä olevia muffinsseja. Siinä missä viime lukuvuosi tuli mentyä vähän sieltä mistä aita on matalin, syystä tai toisesta, on tää alkanut lukuvuosi vedetty niin täysillä kuin vain voi. Syistä jos toisistakin. Vaikka tiedän tän olevan (toivottavasti) vain hetkellistä, niin kyllä sen huomaa kun 15-tuntiset päivät alkaa verottaa. Loppujenlopuksi kun minäkin olen vain ihminen. 

Mistä sen sitten huomaa, sen kun vähän väsyttää? 

Sen huomaa siitä, kun pitää samaa lettiä päässä kaksi vuorokautta. Ihan vaan koska ajatus uudelleen letittämisestä saa nieleskelemään kyyneleitä. 

Sen huomaa siitä, kun nieleskelee niitä kyyneliä vähän joka tilanteessa. Tai sitten ihan rehdisti vollottaa ääneen.

Sen huomaa siitä, kun kahdesta samaan aikaan lähtevästä junasta valitsee sen jolla matka kestää neljä minuuttia enemmän. Ihan vaan koska siinä saa istua neljä minuuttia pidempään, tekemättä mitään.

Sen huomaa siitä, kun lätkämatsissa on pakko istua kaksi viimeistä erää. Ihan vaan koska ensimmäisen erän aikana tapahtunut seisominen, laulaminen ja taputtaminen aiheutti liiaksi rytmihäiriötä muistuttavan tuntemuksen. 

Sen huomaa siitä, kun kaverin lähettämästä hölmöstä whatsapp-viestistä riittää naurua puoleksi tunniksi. 

Sen huomaa siitä, kun muiden ihmisten tekemiset (tai paremminkin tekemättä jättämiset) saa näkemään punaista. Ihan vaan koska oma, jo ennestään aika painava, työtaakka lisääntyy. 

Sen huomaa siitä, kun vihdoin sen yhden vapaan hetken koittaessa ei enää edes tiedä mihin sen vapaa-ajan käyttäisi. Niin sitä sitten tuijotetaan kattoa. 



Vaikka kiire on melkoinen, on onneksi kaikki tekeminen ihan kivaa. Joskus jopa tosi kivaa, kunhan vaan osuu oikeat ihmiset kohdalle. Muutaman viikon päästä helpottaa ja blogia voi kirjoittaa junassakin, siinä jolla matka kestää neljä minuuttia pidempään. Ja viime syksystä viisastuneena en todellakaan lykkää yhtään mitään. Koska jos joku asia on varma, ja se on sitten ihan satavarma, niin ei tuo tuleva kevät tule olemaan yhtään ainakaan helpompi. Onneksi kahvi on hyvää ja nukkua ehtii haudassakin.

13.11.2016

FATHER'S DAY



Kaveri valmistautui isänpäivään peittämällä siirtotatuoinnilla Kaljaasilla tulleet mustelmat, minä tein vahinkokiharat. Omat mustelmat tosin sijaitseekin reidessä, että niitä tuskin tulisi missään tilanteessa esiteltyä. Mustelmien syy tuntematon.

Vahinkokiharat syntyi kahden yön ja yhden päivän ranskiksesta. Pidän lähes aina öisin lettiä, etenkin jos menen hiukset märkänä nukkumaan. Lauantaina oli oltava koululla BL:ssä ja siellä ranskanletti oli myös ihan luonteva kampaus. Ikinä koskaan en kiharra hiuksia, ne on joko suoristettu, kiinni tai jotain siltä väliltä. Tänään avasin sen letin, aikeena letittää se uusiksi, ja huomasinkin että nää kiharathan näyttää ihan kivalta. Vähän puudelilta, mutta kivalta. Näillä siis mentiin, luottavaisena siitä että kyllä isi ja muu perhe mua rakastaa puudelinakin. Tai oikeastaan olisin sitten mikä tai mitä vaan. Ja sekin on ihan kiva, olla rakastettu tällaisena kuin oon. Jopa puudelina. 

Muuten isänpäivä sujui rauhassa: hengailtiin, syötiin ja juteltiin, muutamallakin kielellä. Juotiin ehkä maailman parasta itsetehtyä glögiä. Ei mitään ihmeellistä, eikä oikeastaan tarvinnutkaan. 

Ja jos en ole aiemmin muistanut mainita, niin mulla on sitten maailman paras isi! (Isi tai faija, mutta koskaan ei isä tai iskä.) Mun isi osaa kaiken, auttaa aina kaikessa ja valitettavasti myös tietää aina kaiken, vaikken sitä niin vältsiin halua tunnustaa. Kuten isi tänään mulle sanoi, kun kinasin vastaan missä suunnassa on etelä, "uskomatonta että vielä näin monen vuoden jälkeenkin sä vänkäät mulle vastaan." 

Ja tosiaan, etelä oli just siellä minne isi osoitti...

Hyvää isänpäivää tasapuolisesti <3

12.11.2016

RAAKA KANANMUNA. KURKKUPASTILLI.






Hoppsan, tätähän vois jo kutsua radiohiljaisuudeksi. Lähes takana on ehkä tän syksyn busyin viikko ja yhtään liioittelematta myös yksi raskaimmista. Kaikkeen muuhun voidaan palata myöhemmin jos se on tarpeen, mutta nyt otsikon mukaisiin hommiin. Joka on siis = paras viikonloppu pitkään aikaan = syksyn odotetuin juttu = niin eeppistä että tekis mieli käyttää v-sanaa... Tam tam taaaaam = Kaljaasi!

Kuten niin monet asiat, se tuli ja se meni ja vuoden päästä uusiksi. Ja oli kivaa. Siis niinku ihan tosi kivaa. Koska koko matkaa olis liian työlästä lähteä rustaamaan mitenkään loogisesti, niin kerrotaan vaikka vaan että Kaljaasilla...

...otsikon biisi soi aika paljon. Etenkin noi kaksi asiaa.
...yksi toinenkin biisi soi aika paljon ja siihen kuului muuvit myös. Eli nyrkkiä pöytään.
...vietin maanantaiaamun yrittäen saada kenkäni takaisin.
...missattiin darrabingo. Taas ja vaihteeksi.
...missasin myös molemmat esiintyjät.
...kävin allasbileissä, joissa hengailin yybercoolissa vuokrauikkarissa. Näytin just siltä, että vedän poreammeen 700 kertaa ympäri niin kilsa tulee täyteen.
...saatiin kasaan parisenkymmentä lentävää läppää, jotka epäilemättä tulee jäämään kuvioihin.
...tutustuin maailman söpöimpään tyttöön.
...hytti 9502 jäi muistoihin. Nevö foget. Sen hytin tilalla on varmaankin nyt vaan tyhjiö. 
...hengailin maissaoloajan laivassa ja halusin kysellä kysymyksiä. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt mukaan.
...kävin aamupalalla. Söin kolme nakkia ja karkalanpiirakan. Maksoin tästä 13 euroa.
...en pelannut kertaakaan pelikonetta.
...pukeuduin suomijunttituristiksi.
...suomijunttituristipaitani mystisesti katosi. Kyllä ketuttaa, voin kertoa. (Elättelen edelleen toiveita josko se jonkun kaverin laukusta löytyisi.)
...sain kuulla olevani ärsyttävämpi kuin Pekka. (Joka ei edes oikeasti ollut Pekka.)
...pelattiin maailman sairainta juomapeliä.
...hengailtiin vakkari kaljaasikavrujen kanssa. (Vakkarit kahen kaljaasin kokemuksella.)
...kuvasin vihdoin lyhytelokuvan kaverin kadottamasta itsekunnioituksesta.
...oli aika kivaa. Jos sallitte sanoa. 



5.11.2016

ASIOITA MINUSTA - ENNEN JA NYT

4.2.2013 kirjoitin postauksen nimeltä Too much information eli lista asioita minusta, joita ette ehkä tiedä. Tai halua tietää. Tänään piti toi postaus kaivaa vanhan blogin kätköistä esiin, kun tuli ajatus julkaista lista uusiksi - ja kertoa olenko vielä samanlainen. Alkuperäisen postauksen kirjoittamisesta on lähes neljä vuotta, joten ehkä ihminen vähän siinä ajassa muuttuu. Ja jos ei niin kai ne pysyvät luonteenpiirteet ja tavat on vain hyväksyttävä sellaisiksi, pysyviksi. 

Mutta aloitetaan, lista asioita minusta - 2013 vs. 2016
Ennen: 
Olen maailman laiskin ihminen meikkaamaan. Jos vaihtoehdot on nukkua aamulla kymmenen minuuttia pidempää (kyllä, olen myös nopea meikkaamaan) ja kulkea kananpyllyn näköisenä koko päivä, kuin meikata, nukun sen kymmenen minuuttia pidempään.

Nyt:
Tähän on tullut muutos, nykyään meikkaan huomattavan paljon useammin kuin ennen. Tähän vaikuttaa enimmäkseen ympäristö, koska kouluun muutenkin tykkään (ja voin) valita kivat vaatteet, joten tuntuisi tosi kummalta olla meikkaamatta. Toisaalta viime kesänä en meikannut lähes ollenkaan, eikä sekään nyt itseäni niin häirinnyt. Kananpylly-look on aliarvostettu! 


Ennen:
Koen myös hirveää alemmuuskompleksia ihmisiä kohtaan, jotka jaksavat meikata ja tästä syystä näyttävätkin aina huolitelluilta ja tyylikkäiltä.

Nyt:
Enpä juuri enää jaksa tuntea alemmuuskomplekseja juuri mistään, etenkään sellaisista pinnallisista asioista, jotka on ihan täysin oman vaikutusvaltani alla. 

Ennen:
Kuten ehkä aikasemminkin on tullut ilmi, olen maailman pahin ruikuttaja. Koko maailma on minua vastaan ja kaikki on aina huonosti. Päiväkirjani on tulvillaan sen sortin teiniangstia, että itsekään ei niitä pysty jälkeenpäin lukemaan.

Nyt:
Hahha, pikku-Mantu 21v. Oli se elämä rankkaa silloin. Tästäkin olen onneksi päässyt eroon, koska oikeesti ei ole maailmassa mitään rasittavampaa kuin tyhjästä valittavat ihmiset. En nyt kuitenkaan sellaiseksi pikku päivänsäteeksi ole muuttunut, mutta sanotaan että olen skeptinen realisti. 



Ennen:
Aina kun kävelen yksin kadulla, istun bussissa tms. ja mietin mielessäni jotain esim aiemmin käytyä keskustelua, tai kuviteltua keskustelua ilmehdin ja irvistelen sen mukaan miten keskustelu päässäni etenee. (Tiedostin tämän yksi päivä kun satuin kulkemaan heijastavan pinnan ohi. Näytän idiootilta.)

Nyt:
Teen tätä edelleen. Ja edelleen näytän idiootilta, mitä todennäköisimmin.

Ennen:
Minulla on selitysilme. En tiedä tarkkaan millainen se on, koska harvoin selitän yksin peilin edessä, mutta sellainen kuulemma löytyy kun puhun jostain varsinkin vähän enemmän itseäni liikuttavasta aiheesta.

Nyt:
Tästä ei ole kukaan sanonut mulle pitkään aikaan, mutta voisin kuvitella selitysilmeen olevan yhä kehissä. Ainakin sanottavaa löytyy monesta aiheesta, enää puuttuu joku joka jaksais kuunnella. Heh. 

Ennen:
Vihaan laittaa ruokaa ja tästä syystä ruokavalioni on päin pyllyä. Välillä tulee hyvä idea kokata jotain kuubalaista kanaporkkanapataa häränhännällä höystettynä, mutta se tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa. Yleensä syön karkkia. (Äiti  sovitaan, että et just lukenut tuota...)

Nyt:
Edelleenkään en tykkää ruoanlaitosta, mutta sitä tulee tehtyä nykyään useammin kuin ennen. Pelastuksena oon keksinyt työtasolle viritettävän iPadin ja siitä salkkarit pyörimään. Koska kaikki on hauskempaa salkkareiden tahtiin. 

Ennen:
Rakastan ostella korkkareita ja olenkin hamstrannut niitä vaatehuoneeseeni ihan mukavan määrän. Valitettavasti vaan vihaan käyttää niitä ja näinollen suurinta osaa olen käyttänyt ehkä kerran (tai en ollenkaan. Money well spent.)

Nyt:
Myin kaikki ne korkkarini puoli vuotta tän postauksen jälkeen työkaverilleni, eikä uusia liioin ole hankittu. Näin viisaus karttuu iän myötä. 

Ennen:
Olen maailman paras jättämään ikävien asioiden tekeminen viimetinkaan.. tai jättää tekemättä. Hyvä esimerkki lukioajoilta, kun jakson ajan nurkkaan kerääntyi tehtävien esseiden, esitelmien yms muun shaiban pino kasvoi kasvamistaan ja deadlinet oli muutaman päivän sisällä. Jätin kaiken tekemättä ja problem solved.

Nyt:
Lykkäämistä teen edelleen, mutta nykyään sillä erotuksella että hommat täytyy saada valmiiksi. Nyt vähän naurattaa ajatus miten helpolla sitä lukiossa pääsikään, kunhan vaan osasi jauhaa sitä shaibaa tarpeeksi uskottavasti.



Ennen:
Kävin Barcelonassa kesällä 2011 ja sen jälkeen päätin muuttaa sinne. Muuttoa olen tehnyt tässä puolitoista vuotta ja todennäköisesti teen myös seuraavat kymmenen. En uskalla.

Nyt:
Toisinaan muutto pyörii mielessä, mutta lähinnä sellaisina hetkinä kun tekisi vaan mieli paeta kaikkea ja kaikkia. En ehkä muuttais, nyt ainakaan, mutta pieni lomamatka ei ikinä ole pahitteeksi. Tai niin ne väittää.

Ennen:
Luen samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan. On ihanaa kun tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten kirja päättyy. Jos aloitan uuden kirjan minun on pakko lukea muutama viimeinen sivu, että tiedän miten kirja päättyy.

Nyt:
Mikään ei ole muuttunut, paitsi se että ihan liian vähän nykyään ehtii lukea. 

Ennen:
Jos nukkuminen olisi olympialaji, olisin vähintään kolminkertainen kultamitalisti.

Nyt: 
Nyt jo vähintään seitsenkertainen, jos lasketaan mitali per vuosi.

Ennen:
Olen iltaihmisiä henkeen ja vereen. Aamusta alken kuljen silmät ristissä, valitan väsymystä ja suunnittelen nukkumaanmenoa kun salkkarit loppuu, mutta anna olla kun kello lyö kymmenen niin meitsillä iskee sellanen adrenaliinipuuska ettei mitään rajaa. Silloin sitten siivotaan ja pestään ikkunat ja suihkuverhot ja tehdään vatsalihaksia ja vaikka mitä.

Nyt:
Näillä mennään vielä, vaikka viime aikoina olenkin ollut tasaisen väsynyt kellon ympäri. Nukahtaminen on edelleen tuskaa, paitsi silloin kun ei ole nukkumaanmenoaika.



Ennen:
Olen äärimmäisen utelias ihminen. Kaikkien tuttujen ja puoltuttujen ja oikeastaan tuntemattomienkin ihmisten asiat kiinnostaa, tästä syystä facebook on mainio keksintö. (Voi olla, että tämän tiedon jälkeen kavereideni määrä hupenee puoleen nykyisestä..). 

Nyt:
Aika vähän jaksaa nykyään stalkkailla tai miettiä muiden asioita. Omissakin tarpeeksi tekemistä. 

Ennen:
Tämä seuraava on aiheuttanut monta kiusallista tilannetta.. Kasvomuistini on infernaalisen huono. Tähän kun vielä yhdistetään huono nimimuisti niin lopputulos on.. no, infernaalinen (ihana sana.)

Nyt:
Sanotaanko, että tän syksyn tuutoroitavista muistan kuuden henkilön nimen, niin että osaan yhdistää nimen henkilöön. Ja että sillä luokalla on seitsemän Jereä, mutta en osaa yhdistää nimeä ja naamaa. Eli kyllä, huonolla muistilla yhä mennään. Ja toivotaan ettei yksikään fuksi tai Jere lue tätä.

Ennen:
Olen todella hyvä suunnittelemaan asioita. Niiden toteuttaminen on aina vaan hieman hankalampaa kun se suunnittelu. Esimerkkeinä mm. kaulaliinan neulominen (aloitin lokakuussa, en ole päässyt edes puoliväliin vielä), auringonkukkien istuttaminen parvekkeelle (ehkä ensi kesänä?), joululahjojen tekeminen siskolle (joojoo, valmistuu kohta) ja tietenkin se jo mainittu, legendaarinen muutto Barcelonaan.

Nyt:
Nykyään ei paljoa muuta suunnitella kuin kouluun liittyviä juttuja ja ne on vaan pakko saattaa loppuun. Mutta vahva tuntuma on, että nyt jos lähtis jotain suunnittelemaan, niin kesken se jäis.

Ennen:
Ajattelen liikaa. Spekuloin asioita mielessäni niin kauan, että ihan pikkujutuistakin tulee älyttömän isoja ja monimutkaisia. Sitten valitan kun minua ei ymmärretä.

Nyt:
Aamen. Sillä erolla, että nykyään ajatuksissa on lähinnä vain niitä isoja asioita, enkä juuri enää jaksa valittaa siitäkään ettei mua ymmärretä. Tähtäimessä on ultimaattinen ameeballinen zen-tila, jossa en ajattele tai tunne mitään.

//

Tää oli yllättävän hauska postaus toteuttaa, ihan jo sellaisessa itsetutkiskelumielessäkin. Jos jollain on samanlaisia paljastuspostauksia vuosien takaa, niin haastan kaikki tekemään päivitetyn version! (Saa myös linkkailla tänne päin;)