Ehkä yksi parhaita asioita elämässä on oman itsensä työstäminen paremmaksi. Täydellisyyden tavoittelu on jotain mitä pidän aika mahdottomana, mutta kuitenkin koen aina olevan mahdollisuus parantaa. Ei täydelliseksi, mutta paremmaksi.
Ennen pahimpia kompastuskiviä oli sosiaaliset tilanteet, varsinkin ne mukavuusalueen ulkopuolella olevat. Sitten vain jossain vaiheessa kyllästyin, kyllästyin jännittämään jokaista kontaktia vähemmän tuttujen ihmisten kanssa, ja kyllästyin kuumottelemaan uusia tilanteita ja pelkoa siitä jos vaikka nolaan itseni. Sieltä lähdin sitten vähän ääripäähän, vähän liiankin sosiaaliseksi. Vaikka siitä ihmiskammosta eroon pääsinkin, ainakin suurimmaksi osin, vaati aikamoista pallottelua ennenkuin opin, että on ihan ok olla vain minä, niin sosiaalinen tai epäsosiaalinen kuin vain olen.
Seuraava mörkö, minkä päätin voittaa, on pelko. Pelko kaikkea sitä kohtaan mihin en voi niin itse vaikuttaa. Pelko on ehkä raskaimpia ja kuluttavimpia tunteita mitä on, ainakin itselleni. Varsinkin kun tietää sen voittamisen olevan vain itsestä kiinni. Konkreettisia pelkoja on onneksi vain muutama, lähinnä hämähäkit ja suljetut, ahtaat paikat. (Tänään ahtaassa suljetussa vessassa näin hämähäkin, not cool.)
Niitä ei-konkreettisia pelkoja on sitten enemmän ja nekin aika hölmöjä sellaisia. Kun pelkää mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa. Pelkää yksinäisyyttä, rakastumista, onnistumista ja pettymistä. Ja vaikka järki kuinka sanoo, että kaikki se pelkääminen on turhaa ja tarpeetonta, koska kaikesta kuitenkin selviää, ottaa ne pelot vaan välillä ylivallan. Eikä siihen auta muu kuin sen järjen kaivaminen esiin heikolla hetkellä, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti