Juhannus tuli, juhannus meni. Mutta missä on kuvat kokoista, järvimaisemista ja aamuyön sumuisista pelloista?
Minäpä kerron.
Ei ole, ei tule. Piste.
Juhannus meni niinkin glamuureissa merkeissä kuin töissä. Siellä pakettien ja pölyn keskellä. En nyt mikään työnarkki varsinaisesti ole, mutta jos tilaisuus tulee, tartun siihen. Työvuoron jälkeen smoothisti nukahdin ja ihan yhtä smoothisti heräsin, yhdeksältä illalla. Smoothit pikku päikkärit. (Smoothia oli juu.) Ei siis kokkoja, ei järvi- tai muitakaan maisemia, ei juhannustaikoja. Eikä löytynyt tähän hätään edes seitsemää miestä tyynyn alle, eli vieläkään en tiedä lempikukkaani.
Sinne jäi suunniteltu juhannuslenkki, harmitti lähinnä koska mielenkiinnosta olis ollut kiva nähdä kuinka tyhjää kaupungissa on. Ei silti, en valita sallituista päikkäreistäkään, en oikeastaan koskaan valita päikkäreistä. Parhaat unet näkee päikkäreillä, ehkä se tekee niistä sen jutun. Eilen opettelin lumilautailemaan, se sujui melkein yhtä hyvin (tai huonosti) kuin se skimboilla laskeminenkin todellisuudessa.
Kuvat tältä päivältä, hyvät aamukahvit ja Mooses lempipaikassaan, ikkunan välissä. Toi katti kyllä jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää, että mitä se keksiikään. (Välillä less olis more...)
Pakko kyllä myöntää, että vaikka olikin ihan tietoinen päätös mennä töihin ja jäädä juhannukseksi kotiin, niin kyllä siinä vähän yksinäinen fiilis tuli. Vaikka omalla tavallaan tykkään olla yksin, mutta jokseenkin nää pakolliset seurustelujuhlat (pääsiäinen, vappu, helatorstai, juhannus, viikonloput, mitä näitä ny on) saa vähän haikeaksi. Tai ei ehkä haikeaksi, mutta sellaisen mitäs nyt -fiiliksen aikaan. Mikä nyt itsessään on jo ihan pöhköä, että eka haluan olla yksin, mutta sekään ei sitten ole hyvä. Voi elämä ja sen suuret ongelmat. Tätä illalla pohtiessa päätin vain potkia itseäni nilkoille, henkisesti, ja lakata murehtimasta. Ja syödä vähän lisää viinereitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti