Elän tällä hetkellä jotain tosi diippiä aikaa itseni kanssa, sen verran on tullut analysoitua omaa olemista ja käytöstä viime aikoina. Ehkä syynä on nuo lauantaina kolkuttelevat synttärit (kun täytän 288 viikkoa), kun tuntuu, että täytyy jotenkin selitellä omaa olemassaoloaan. Tai ehkä olen vain kyllästynyt muiden yrityksiin kertoa mulle millainen olen.
Viime postauksessakin mainittu ihmisviha on hyvä esimerkki suhtautumisestani asioihin. Vihaan ihmisiä on nimittäin aika yleinen lausahdus tästä suusta, mutta ei. En minä vihaa ihmisiä, tykkään vaan kärjistää. Kärjistää ja liioitella, sillä mielestäni överit on aina parempi kuin vajarit. Tämä ns. ihmisvihani on oikeasti vain liioiteltu tapa kertoa, että viihdyn yksikseni. Olen aina viihtynyt. Pentuna vietin viikkokaupalla aikaa mökillä ilman muuta ikäistäni seuraa kuin minä itse ja muistan vieläkin miten kivaa se oli. Kas kun leikki yksin, ei tarvinnut noudattaa kenenkään muun sääntöjä. Se ei silti tarkoita, etten tulisi ihmisten kanssa toimeen tai tykkäisi viettää aikaa muiden kanssa, tarvitsen vain sitä omaakin aikaa. Ehkä vähän keskivertoa enemmän.
Ja se, etten loppujen lopuksi pidä tuntemattomista ihmisistä, onko se niin paha juttu? Kuitenkin olen avoin, ennakkoluuloton ja empaattinen ihminen, ainakin omasta mielestäni. Asiaan vaikuttaa niin paljon missä olosuhteissa muita ihmisiä tapaa. Voin sanoa tehneeni pitkän aikaa asiakaspalvelutyötä ja vieläpä monenlaisissa eri paikoissa, ja voin myös ihan suoraan myöntää, että not my cup of tea. Vaikka oma asenne olisi miten kohdillaan ja vaikka miten olisi sitä kuuluisaa asiakaspalveluhenkeä, en vaan voi ymmärtää mikä saa aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin apinat asiakaspalvelutilanteissa. Sen jälkeen, kun on seissyt keskellä täpötäyttä kahvilaa ruuhka-aikana ja kuunnellut kun joku ihminen täyteen ääneen huutaa ja haukkuu sua huoraksi sekä toivoo sulle kuolemaa, on mielestäni ihan ok itsekin sanoa vihaavansa ihmisiä.
Mutta, vaikka toistaiseksi olenkin huomannut vihaavani ihmisiä päivä päivältä enemmän, en sano etteikö tilanne voisi muuttua. Kuitenkin maailma muuttuu koko ajan - ja minä sen mukana. Tänään esimerkiksi huomasin puhuvani nykyään puhelimessa enemmän kuin varmaan koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä (sen melkein 288 viikkoa kestäneen). Inhoan puhua puhelimessa, enkä ikinä soittele kenellekään. Tai jos soitan niin puhelut on minimaalisen lyhyitä. Nykyään taitaa vaan elämässä olla puhelin-ihmisiä, jotka soittelee ja joiden kanssa huomaamatta tulee löpistyä. Ja hei, ei se edes ole niin paha mitä olin aina luullut! Ehkä vielä jonain päivänä saatte lukea täältä rakkaudestani ihmisiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti