Niin se meni, lokakuu. Omia sanoja lainatakseni: meni miten meni, mutta menipähän kuitenkin. Vähän laski loppua kohden, niin lämpötila, tunnetilat kuin kaikki muukin. Jos ei muuta, niin ainakin se on ohi.
Viikonloppu meni itseäni kasatessa. Mieletöntä, miten lauantaina koululta lähtiessä kroppa tajusi, että nyt hei saa levätä. Ja minähän lepäsin ja lepäsin ja lepäsin. Ja tiettekö, se oikeasti auttoi. Tänään oli melkein jo hyvä fiilis aloittaa uusi viikko. Kuusi päivää aikaa sinkoilla ympäriinsä työ tai koulu taustalla. Seitsemäntenä sinkoilen Kaljaasille, risteilylle jota olen venannut vuoden. Ja koska lähtökohtaisesti kaikki odottamani asiat on hiljattain mennyt vähän penkin alle, voisi hyvänä suunnitelmana olla unohtaa kaikki maallinen. Luurit kiinni, aivot narikkaan ja tennissukat sandaaleihin.
Vähän syvissä vesissä on uitu viime ajat. Tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään. Kaikki pinnallinen tuntuu teeskentelyltä, kaukana on ne ajat kun koin tarpeen esittää jotain muiden mieliksi. Mitään syvempää en liioin uskalla kirjoittaa, koska sanojen monista tulkinnoista on vähän liian usein koitunut turhan paljon harmeja. Liikaa tulee annettua painoarvoa kaikelle muulle, kaikelle sille minkä ei pitäisi olla vaikuttava tekijä. Joskus sanoin kaverille, että sitten kun kaikki on selvää, minä en enää puhu. Ikinä. Mutta ehkä se oli väärin sanottu, ehkä juuri silloin nimenomaan pitäisi puhua. Ihan kaikki ja ihan rehellisesti. Vaikka toisaalta, mikä nyt sitten on se totuus kenellekin.
Tän postauksen kuvat ei kuvasta sen paremmin tätä päivää kuin tätä kuukauttakaan. Mielummin ne saisi kuvastaa sitä mitä haluan marraskuulta. Lämpöisiä villasukkia, pehmeitä rapsutuksia, viileitä lakanoita. Mielellään myös parempia aamuja, päiviä ja mielenmaisemia. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti