VOI MOOSES

Ihan kuin kaikki muutkin, myös Mooses tarvii joskus lomaa. Toisin kuin muilla, Mooseksella loma saattaa jatkua yli määrätyn ajan. Kaksi viikkoa, kaksi kuukautta... Kuka näitä laskee?

Mullehan se on onni ja siunaus, että on ihania sukulaisia, jotka ottaa Mooseksen siipiensä suojaan tarpeen vaatiessa. Mulla on myös epäonni, että nää sukulaiset rakastuu Moosekseen niin ettei sitä meinaa saada takaisin. Vaivihkaiset pyyntöni ("ööö, mun kissa on muuten vielä sun luona...) viiden viikon kohdilla saa vastauksen ("joo mä mietinkin tossa, että ihan hyvin se voi vielä mun luo jäädä.") ja nopean vaihdon uuteen puheenaiheeseen. Eikä sillä, että edelleenkään valittaisin. Mooseksella oli kissanpäivät, sanan varsinaisessa merkityksessä, ja pyöristyneestä ulkomuodosta päätellen ruokapalvelu pelas paremmin kuin hyvin. 

Kuitenkin koitti sekin päivä, kun karvapallon loma loppui. Kaikki aikanaan. Sopeutumisvaikeuksia totisesti oli, kun Herra Karvapylly tajusi arjen tulleen vastaan. Ensimmäinen yö oikeassa kodissa meni itkiessä. Oikeasti, se kuulosti siltä. Tuli vähän paha mieli, eikä pelkästään univajeen takia. Onhan se nyt kurjaa, ettei mun vauva muista omaa kotiaan. Mutta vaikka yhden hyvin menneen yön perusteella ei liikoja kannattaisi juhlia, niin kyllä se sitten siitä. Koputan puuta. 

Kissaton elämä oli aika... kissatonta. Oli outoa, että saattoi vaan mennä ja tulla sen kummempia miettimättä, ei tarvinnut imuroida niin usein ja yöt oli aika tavalla rauhallisempia. Mutta niin. Vaikka kissattomassa elämässä oli puolensa, on siinä kissallisessa kuitenkin enemmän. Se puskeminen ja kehräys, hassut jutut, ultimaattinen söpöys, pehmeä turkki poskea vasten nukkumaan mennessä... Kyllä ne kompensoi sitä vastuuta ja sitoutumista, ihan tarpeeksi. 

Onneksi kuitenkin on se turvaverkko. Jos tää syksy nimittäin jossain kohtaa menee edeltäjänsä kaltaiseksi, on ehkä Mooseksen parempikin olla siellä sukulaisten hoivissa. Mutta ei ihan vielä, ei ennen kuin pääsen tästä huono äiti -moodistani jonnekin paremmalle vyöhykkeelle.