Those fears we'll blow them all away

Tää viikko on vedetty aika vahvasti kofeiinin voimin. Ensimmäisellä kouluviikolla saatiin tehtäväksi kirjoittaa urasuunnitelmia viiden vuoden päähän. Tehtävää syksyn mittaan tuskailtuani tulin vaan siihen tulokseen, että elämää on mahdotonta suunnitella viideksi vuodeksi eteenpäin. Toisinaan ku ei tiedä edes seuraavasta viikonlopusta. Mutta ehkä se onkin se homman juju, se suunnittelemattomuus. Kun asiat vaan tapahtuu. Vuoden kulkiessa loppua kohti yleensä jää miettimään asioita mitä on tehnyt, ei ole tehnyt ja mitä olisi voinut jättää tekemättä. Pyrin parhaani mukaan välttämään tätä ajattelumallia, uskomaan, että kaikella on ollut tarkoituksensa.

Tänään satoi ensilumi. En tosin tiedä onko se enää maassa, sen verran tiukasti olen ollut hautautuneena maman sohvan uumeniin. Päikkärit teki harvinaisen höpöä, mitä nyt vähän söi tunteja siitä ajasta kun olisi pitänyt kirjoittaa esseetä. Mielelläni joka vuosi vaan ignooraisin koko joulun, mutta kun se kuitenkin väistämättä tulee, olkoot edes valkoinen. Porokuvioinen tiskirätti on lähimpänä joulukoristeita mitä kotoani löytyy ja suurin joulustressin aiheuttajani on joulukalenteri, josta en ole muistanut avata vielä yhtäkään luukkua.

Tässä välissä oon ehtinyt matkata kotikodista omaan kotiin, kun tarpeeksi kauan vihjailtiin että voisin jo häippästä.

Lumikin ehti sulaa loskaksi ja taitaa huomenna olla muisto vaan. Ensi viikolla pitäisi vielä rutistaa kasaan vikat koulujutut, ehkä sitä sitten voisi ansaitusti ottaa vähän rennommin. Joo no, en kyllä ansaitusta tiedä, sen verran riman ali on tullut syksy vedettyä. Tai sitten olen vaan keskittynyt verkostoitumaan. Oli miten oli, kunhan tän vuoden saisi ensin edes jotenkuten kunnialla pakettiin, voisi aloittaa seuraavan. Toivottavasti vähän tasaisemman.