Kun tarpeeksi monta päivää oli päässä pyörinyt #firstworldproblems eli #tuccakriisi eli #värjätäkkövaieikövärjätä päätin tarttua niin sanotusti poroa sarvista. Eli tänään ennen treenejä marssin Sokos Emotioniin ja pitkällisen, noin kolmen minuutin, harkinnan jälkeen nappasin kivan näköisen paketin handuun ja marssin kassalle. (On tullut marssittua juu.) Okei ehkä vähän liioittelin ton valintatilanteen suhteen, kyllä siinä hyllyn äärellä jonkinmoinen visio muodostui. Halusin jotain vaaleanruskeaa ja vähän kupariin taittavaa. Tai oikeastaan halusin saman väriset hiukset millaiset mulla oli 16-vuotiaana ja millaiset olen halunnut siitä saakka, kun sen värin valmistus lopetettiin. Olin silloin 17-vuotias ja se oli raskasta aikaa. Muistaakseni se väri oli ehkä yhden asteen vaaleampi, mutta muuten aika samansävyinen, joten päätin kokeilla onneani.
Sävy on 7.43 ja nimi vaalea kuparikulta tai jotain sinne päin. Jos jotakuta nyt kiinnostaa.
Koska edellisestä värjäyksestä on se rapiat kolme vuotta, eniten tossa operaatiossa huoletti miten tasaisesti ajattelin värin saada levitettyä. (Rehellisyyden nimissä en ole tähän mennessä kurkannut tuonne takaraivolle,että miltä siellä näyttää, mutta ainakin päältä ja sivuilta tasaista on juu.) Lisäksi vessaani ei varsinaisesti ole neliöillä pilattu, eli ammoniakkihuurut oli aika vaikuttavat. Kaikesta kuitenkin selvittiin, vaikka pesun jälkeen lopputulos näyttikin huolestuttavan tummalta.
Lähtötilannehan oli seuraava:
Tyvi puskee omaa väriä, latvoissa blondijäämät vuodelta dinosaurus ja raitoja lisätty keskimäärin kerran kesässä. Kuvanottohetkellä luonnonvalo oli muisto vaan, mutta yritin asetella vastakorkatun kirkasvalolamppuni otolliseen asemaan. (Helpommin sanottu kuin tehty, lamppu kun on toistaiseksi vielä irti jalastaan. Kiitos kadonnut työkalupakkini.)
Värjäyksen ja kuivauksen (ja noin tsiljoonan kauhuskenaarion) jälkeen lopputulos oli seuraava:
Voin kuulkaas kertoa, että kun on yli kolme vuotta kantanut suht samannäköistä takkukasaa päässään, tuntuu tää muutos aika hurjalta. Vaikkei se varsinaisesti sitä olekaan. Mutta oon kyllä tyytyväinen, vaikka ite sanonkin, ja aika kieltämättä tuli vähän sellaset Mantu 16v -vibat, kun peiliin ekaa kertaa vilkas. Enää puuttuis otsatukka ja huulilävistys niin en varmaan näyttäis vanhentuneen päivääkään, hah. Ja nyt alkoi oikeesti taas houkuttaa se otsis... Ei ei ei!!!
Sellattii. Nyt hei kaikki tätä lukevat, elämäänsä kyllästyneet ystäväni, kommentoikaas! Hot or not? 16v vai 23v? Otsis, uhka vai mahdollisuus?
Tui tui
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti