Tee tästä hyvä päivä

Oon miettinyt, kuinka paljon oma asenne vaikuttaa tapahtumiin ja oman elämän kulkuun, ja miten paljon sillä omalla ajatusmaailmallaan ja päätöksellään on merkitystä. Itse olen aika pessimistinen luonne ja ajattelen lopputuloksen yleensä ensin sen huonoimman kautta, lähinnä siksi, että inhoan pettymyksiä. Sitä, kun on suunnitellut jotain ja asiat ei menekään niinkuin on suunnitellut. On siis loogisempaa (eh?) ajatella heti alkuun se huonoin mahdollinen lopputulos ja jos kaikki meneekin hyvin, niin se vain tuntuu silloin myös kaksinverroin kivemmalta. Toisaalta sitten jos lopputulos on se huonoin, se mihin on jo varautunut, pistää se miettimään, että mitä jos olisikin ajatellut positiivisemmin ja uskonut siihen parempaan, olisko silloin myös tehnyt enemmän?

Päähän on jäänyt kummittelemaan muutaman vuoden takainen yhteishaku, kun hain ykkösvaihtoehtona viittomakielen tulkin koulutusohjelmaan. Tai oikeastaan hain sinne varmaan parina kolmena vuotena, mutta joka kevät kompastuin ennakkotehtäviin, jotka olivat niinkin vaativat kuin muutaman tuhannen sanan essee. Kertaakaan, siis kertaakaan, en saanut ennakkotehtäviä tehdyksi. Minä, jonka ainoa taito on sujuva paskanjauhaminen, en löytänyt motivaatiota ja uskoa tehtävän tekemiseen. Syy tähän oli opiskelupaikkojen määrä, joka taisi olla alle kymmenen, joten järkeilin oman sisäänpääsyprosenttini olevan niin pieni, että ennakkotehtävien tekeminen olisi pelkkää ajanhukkaa. Ja vaikka yhä tiedän, että tuskin olisin sisään kouluun päässyt (ja tää ihan puhtaasti vain niiden opiskelupaikkojen määrän takia), niin ärsyttää edelleen se oma asenne. Se, että en edes yrittänyt. 

Viime marraskuussa, kun sain tiedon hyväksytystä koulupaikasta ja tietenkin hihkuin riemusta sekä epäuskosta (ja vähän myös kauhusta, neljä välivuotta on tehnyt tehtävänsä), sain onnittelujen yhteydessä tsemppiviestiksi tarkoitetun lausahduksen; Hyviä asioita tapahtuu, kun jaksat uskoa itseesi. Tottahan toikin on, omalla tavallaan, mutta tässä asiassa ei kyllä ollut mitään osaa sillä kuinka paljon tai vähän uskon itseeni. Oikeastaan uskoin itseeni niin vähän, että menin suoraan sen matalimman aidan yli ja hain opiskelupaikkaa, johon ei ollut pääsykoemateriaalia. En uskonut itseeni sen vertaa, että olisin saanut avattua minkäänlaista pääsykoekirjaa, koulupaikan saavuttamisesta puhumattakaan. Pääsykokeen jälkeen fiilis oli aika neutraali, ehkä pääsen sisään, ehkä en. Ja pääsin, mutta siitä kiittäminen on enemmänkin tuota paskanjauhamisen taitoani (ja kaveria, joka lainasi laskintaan), kuin sitä omaa itsevarmuuttani ja asennettani.

Positiiviset ajatukset lisää itseluottamusta, samoin kuin negatiiviset ajatukset lyttäävät sitä alaspäin. Omaa asennettaan voi jossain määrin nostaa sinne positiivisempaan suuntaan, mutta itse en sulata ajatusta, että kaikesta täytyy löytää jotain hyvää, vaikka väkisin. Onnellisuus on tärkeää, samoin kuin kaikki muutkin positiiviset tunteet. Mutta niitä negatiivisiakin tunteita on ja niitäkin täytyy ja saa tuntea. Ja se on ihan okei, se on elämää. En usko, että mitään pahaa saa pois itsestään, ellei sitä ensin käy läpi ja vasta sitten voi taas olla onnellinen.

Aamulla päätin, että tästä tulee hyvä päivä. Ja sellainen tää on ollutkin, tähän asti ainakin (ah, sisäinen skeptikkoni heräsi jälleen!). Oma asenne on vaikuttanut, mutta niin on moni muukin asia. Sellaiset itsestä riippumattomat asiat, joihin ei se asenne vaikuta. Jos on murheita, on toisen niin helppo sanoa, että älä murehdi. Jos väsyttää, on toisen helppo sanoa, että nuku. Jos mielessä on jotain liikaa, on toisen helppo sanoa, että unohda se. Ihan kaikkeen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa, mutta niihin mihin voi, myös kannattaa.