Tehdään nyt niin sanotusti tikusta asiaa.
Tai juoksukengistä. Kyllä, noista yllä näkyvistä. Ostin ne vuosi sitten, kun päätin ekan kerran elämässäni panostaa kunnollisiin urheilukamppeisiin. (Tai silloin vielä pelkkiin kenkiin.) Olin aivan hukassa siellä juoksukenkäkaupassa ja eka puoli tuntia palloiltuani ja hypisteltyäni about jokaista kaupan kenkäparia, tuli myyjäpoika vihdoin kysymään tarvinko jeesiä. Ööö, mitäs lottoot? Monien kenkäparien ja loputtomien kysymysten ("Millainen askel sulla on?" "Öööööööö sellanen ihan tavallinen varmaan?") jälkeen kiikutin kassalle kuulemma ihan perus Niket ja loppukuun söin kaurapuuroa, noin niinkuin liioitellusti.
Hyvät on ollut ja monia kilsoja tarvottu. Paitsi nyt, kun meinaa kilsat stopata siihen viiteen. Siihen kohtaan kun olis vielä ainakin muutama kotiin. Siihen kohtaan kun se juokseminen alkaa vasta olla se nautinto eikä pakkopulla, ja siihen kohtaan kun sä et todellakaan haluais lopettaa. Ja ethän sä lopetakaan, koska pakko vetää vielä toiset viis. Onkohan tää nyt joku rangaistus niistä vuosista, kun kirosin koko juoksemisen alimpaan manalaan ja vannoin ettei se ikinä tule oleen mun laji? Että nyt kun siitä nauttii ja sitä haluaa tehdä, niin se tekee sitten kipeää? Karma is a bitch vai miten se ny meni...
Muuten on ollut hyvä päivä, pitkästä aikaa. Ja nukahdin vahingossa vain kerran ja sekin tapahtui kotona. Töissä oli pitkäpäivä, joka plussavuoronakin tunnetaan ja bussipysäkkiä ympäröivän voikukkameren keskellä en voinut vastustaa kiusausta. Poimin kimpun, olin todellakin sen ansainnu. Sunnuntaina krapuloissani pähkäilin miksei ole sellaista palvelua, josta vois valita haluamiaan irttareita ja joku toimittais ne kotiovelle. Ai mutta kuulemma sellainen onkin, sitä kutsutaan poikaystäväksi. Irttarit jäi saamatta ja kukatkin poimin itse, jätin ne tosin pysäkille ilahduttamaan kanssaihmisiä.
Tai oikeastaan jätin ne koska olin unohtanut miten voikukat tahmaa kädet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti