Syksyn loppupuolisko on ollut lievästi sanottuna hektinen. Samaan aikaan alkanut BL ja oikeat työt ja niiden päällä pyörivät muut kurssit on kyllä pitäneet huolen, ettei sellaista ylimääräistä aikaa ole pahemmin ollut. Vielä kun syksyn alussa tulin ottaneeksi vähän uuden otteen ja asenteen koko kouluun, oli paketti niinsanotusti valmis. Valmis ja vähän liian täyteen pakattu.
Treeneihin en ole ehtinyt lokakuun jälkeen ja kortin ostamisesta en ole edes haaveillut. Tuntuu ihan turhalta maksaa, kun tietää ettei kuitenkaan ehdi käydä. Ja sellaisella kerta kahdessa viikossa -tahdilla tulis myös sen yhden treenin hinnaksi, no, aika monta euroa. Onneksi BL on aika fyysistä, oikeat työt on aika fyysisiä ja näiden kahden yhtälönä askelmittarin päiväkeskiarvo on 13 000 askelta. Ei huono.
Vaikka päivät on venynyt pahimmillaan 17-tuntisiksi, en valita. Sekin oli päätös, että en valita. Itepähän olen kuoppani kaivanut. Jollain kieroutuneella tavalla myös nautin tästä kiireestä ja siitä että on tekemistä, ei jää kovin paljoa aikaa ajatella.
Nyt vedetään jo loppusuoralla tän syksyn osalta - ja tän vuoden. Keväälläkin kyllä tekemistä riittää, siitä huolimatta etten kaikkia valitsemiani kursseja sitten saanutkaan. Oikeat työt toivottavasti jatkuvat vielä kevään, mutta tiedossa on aika paljon enemmän istuskelua, joko koulussa tai koneen äärellä. Ja se hiukkasen ahdistaa. Tän viime viikkojen tahdin jälkeen, kun päivät on menneet juosten paikasta a paikkaan b, en tiedä miten enää kestän olla paikallani. Oikeesti oon välillä miettinyt onko mulla joku keskittymishäiriö, kun se pelkkä istuminen ja yhteen asiaan keskittyminen tuntuu usein niin ylitsepääsemättömältä. Nähtäväksi jää, mitä kevät tuo tullessaan. Pieni reissu hermoparantolaan tai juoksupyörän hankinta ei ole poissuljettuja.
Mutta, jos nyt vähän saan kehua itseäni, niin oon aika helkkarin ylpeä itsestäni tän syksyn osalta. Jo pelkästään siitä, että kaiken tän härdellin keskellä oon onnistunut pysymään deadlineissa, mutta sen lisäksi myös saanut parempia arvosanoja kuin koskaan ennen. Ja ihan ylinpäätään siitä asennemuutoksesta minkä oon tehnyt, tässä kiireessä nimittäin helposti olis voinut vaan vetää sieltä aidan matalammalta puolelta. Onneksi en lähtenyt siihen ja onneksi se on myös palkinnut. Ei tosin mitenkään konkreettisesti, mutta pään sisällä. Ja henkilökohtaisesti se on mulle se paras palkinto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti