Totuus on se mitä itselleen uskottelee.
Tuota en ole lukenut mietelause-teestä vaan ihan itse keksinyt. Tullut siihen lopputulokseen. Koska niin se menee, ihminen uskoo sen mitä haluaa uskoa ja jättää uskomatta sen mikä ei miellytä. Näin siitä tulee tai on tulematta totta. Oli se sitä sitten oikeasti tai ei.
Olis aika ideaali tilanne puhua aina totta. Mitään siihen lisäämättä taikka mitään siitä muuttamatta. Vähän epäilen, että siihen kukaan pystyisi. Valkoiset valheet on niin helppoja, niin harmittomia. Väkisinkin totuutta tulee joskus muunneltua, joko omaa nahkaa säästääkseen tai toisen ihmisen tunteita suojatakseen. Tuskin valehteleminen on ikinä hyväksyttävää, mutta saattaa se jossain tapauksessa helpottaa elämää. Ihan kaikkien elämää.
Vaikkei pyrkimys puhua aina totta ihan toteudukaan, näen kuitenkin eron totuuden puhumisen ja rehellisyyden välillä. Siinä mielessä, että en kuitenkaan mistään isommasta pysty valehtelemaan tai olemaan epärehellinen. Enkä edes halua. Pelkkä ajatuskin tuntuu absurdilta, ettei voisi omille tärkeille ihmisilleen olla rehellinen. Kaikkihan on aina suhteellista, mutta itse näen selvänä sen eron totuuden ja rehellisyyden välillä, samoin kuin valehtelun ja valkoisen valheen.
Vaikka toisaalta, oli miten rehellinen tai epärehellinen tahansa, puhui totta tai muunneltua totuutta, aina asioissa on niin monta puolta kuin tyyppiäkin. Ja niistä jokainen kokee totuudeksi juurikin sen, mitä itselleen uskottelee. Se, minkä itse määrittää totuudeksi saattaa toinen kokea valheeksi. Sen, missä itse haluaa olla rehellinen, saattaa toinen kokea sen ihan toisin. Voiko jokaisen itsensä muodostama totuus kuitenkaan siis ikinä olla totta? Toisen totuus on toisen valhe.
Ja mitä sitten, kun ei enää itsekään tiedä mikä on totta, se oma totuus vai toisen totuus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti