Vallila, tunnen sen myös nimellä koti. Ja sitä se mulle on, ensimmäinen ihan oma koti. Koteja toki on lähes kaikki muutkin asuinpaikat olleet, mutta ei ihan omia, sellaisia vain mulle tarkoitettuja.
Lapsena ajettiin aina Vallilan poikki Mäkelänkatua pitkin mummin ja vaarin luokse. Muistan miten jo silloin ajattelin, että täällä haluaisin asua. Vaikka tuskin edes tiesin missä olin. Ne värikkäät rakennukset, sivukaduilta pilkottavat puutalot, puiden reunustamat raitiovaunukiskot ja kahvin tuoksu. Niihin mä rakastuin.
Aika monta vuotta myöhemmin, jonkun tuurin tai kohtalon kautta, päädyin kuin päädyinkin Vallilaan asumaan. En ihan sen väriseen taloon kuin olisin halunnut, enkä missään nimessä puutaloon, mutta silti. Ikkunasta näkyy ne puiden reunustamat raitiovaunukiskot ja kun tuulet on suotuisat, leijailee se kahvin tuoksu sisään asti.
Kun ikkunat on kadulle päin, aiheuttaa se toki vähän ongelmiakin. Kuten sen tajuttoman liikenteen, joka pauhaa lähes yötä päivää. Satunnaisista hörhöjen välienselvittelyistä ja perinteisistä viikonloppu-öiden baariin-/baarista tallaajista puhumattakaan. Aina ei ole kivaa ja kerran jos toisenkin olen vakavasti harkinnut vesipyssyn ostamista ja sillä ikkunasta sihtailua - mutta hei, se on elämää.
Syksyllä piti koittaa odotettu muutos asumiskuvioihin, mutta se homma kuivuikin kasaan. Alun harmistuksen jälkeen se ei kuitenkaan tuntunut niin pahalta, olinhan jo etukäteen vähän murehtinutkin muuttoa. Olkoon kuka tahansa mitä mieltä tahansa kodistani, minä rakastan sitä. Minun koti ja se on Vallila.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti