Väsyttää, uuvuttaa, kiukuttaa, itkettää. Pakko se on myöntää: en ole enää ihan nuori.
Vai olisiko vain viimeiset vuodet, tarkemmin sanottuna viimeiset työntäyteiset vuodet, tehneet tehtävänsä. Ne vuodet, kun duunia on painettu silloin kun sitä tarjotaan. Ja kun sitä tarjottiin lähes koko ajan, mutta määräaikaisena, jäi vuosilomat aika minimiin. Sanoisin, että olemattomiksi. Kun ainoat edes etäisesti lomaa muistuttavat jaksot elämässä on joko lyhytaikainen työttömyys tai viikko pari palkatonta, ei se viikko Bulgariassa tai viisi päivää Pariisissa paljoa paina siinä konkurssissa. Vaikka miten palkallisia lomapäiviä olisikin.
Koulua taas ei ole päässyt pakoon oikein minnekään, ei edes nyt kesällä kun olosuhteiden pakosta menin ottamaan viiden opintopisteen kesäkurssin. Ja voin kertoa, että tehtävät on kyllä nakutellut tuolla takaraivossa ihan koko kesän - ja ihan koko opintotukirahan edestä. Tähän nakutukseen kun yhdistää aamuviiden herätykset, ylitsepääsemättömän väsymyksen ja kaikki muut mukavat murheet joita pieni ihminen harteillaan kantaa, onko ihme jos vähän uuvuttaa?
Töitä on jäljellä neljän herätyksen verran eikä tää loppu vois kyllä parempaan saumaan osua. Nyt kun ollaan tosiaan siinä pisteessä, että ei enää jaksa. Kun kahvia kuluu luvattoman paljon, kun nukahtaa voi minne vaan bussipysäkistä vessanpöntölle. Jokainen asia saa itkemään, oli se sitten lattialle pudonnut voiveitsi tai kaverin vastasyntyneen vauvan kuvat. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä ja suoraan sanottuna en mitään ylipääsyä näekään.
Jos nyt saisin kolme toivetta, toivoisin pimeän huoneen, purkillisen unettomien unien unilääkettä ja kolme toivetta lisää. Käytän ne sitten kun herään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti