Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kurjuus on maksimoitava. Vain niin siitä pääsee eroon, muuten se jää kolkuttelemaan mielen perukoille ärsyttävänä tietoutena, että jotain on vialla. Usein jos on ihan tosi paha mieli ja olotila, on sänky aivan liian mukava paikka viettää aikaa. Silloin siirryn lattialle. Lattia on kova ja epämukava, eikä siinä voi löytää hyvää asentoa. Sen takia se maksimoi sen mielentilankin alhaisuuden ja yleensä puolen tunnin lattiahengailun jälkeen alkaa vähän helpottaa.
Koska Dr. House on ehkä coolein tyyppi ikinä, olen tietty tosifanina ottanut onkeeni yhden jos toisenkin herran ohjeen. Ja ei, en nappaile kipulääkkeitä kuin tic taceja, sentäs. On vaan elävästi jäänyt mieleen jakso, jossa House löi vetoa pystyykö olemaan viikon(?) ilman Vicodineja ja ei kauankaan kun vierotusoireet kävi niin koviksi, että jäbä sitten löi jollain rautapalalla kädestään luun rikki. Ja ei, en myöskään murra luitani, mutta pointti olikin, että kipu lähtee vielä kovemmalla kivulla.
Jos jotain asiaa olen aina vihannut, niin juoksemista. Vielä enemmän hanurista on juokseminen kylmässä ja sateessa, joten rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että sitä on tultu tehtyä tämän vuoden puolella aika lailla. Ja jollain kieroutuneella tavalla sen jälkeen on aina ollut parempi fiilis.
Pikkuhiljaa vaan kevään myötä havahduin siihen, ettei se juokseminen olekaan enää niin tuskaa, edes sateessa. Että se onkin ihan kivaa ja siitä nauttii. Tästä kauhistuneena purkauduin lenkkikaverille erään hyvin hyvin raskaan ja kivuliaan päivän jälkeen, juurikin siellä lenkkipolulla:
"Ai jos ennen juokseminen oli niin suurta tuskaa, että se peitti kaiken muun kivun alleen, niin mitä nyt kun siitä juoksemisesta onkin tullut nautinto? Alanko viiltelemään?"
Ja ei, en nyt oikeasti ala viiltelemään. Sovitaan että kokeilen niitä Vicodineja ensin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti