Läpi koko kevään ja kesän, läpi kaikkien näiden kuvien, on tapahtunut niin paljon. Niin paljon ja samalla niin vähän. Asioita, joita ei olis pitänyt tapahtua, samoin kuin on jäänyt tapahtumatta asioita, joita olisi pitänyt tapahtua. Oon ällöttävä ja kliseinen, mutta se lopullinen stoppi, muutos, risteys, se on kohta tässä. Se kun jotain loppuu ja jotain uutta alkaa. Se kun on taas pakko jättää jotain taakse ja katsoa eteen.
Koko viime viikonloppu me naurettiin. Naurettiin koko elämälle, joka on välillä vaan niin käsittämättömän absurdia. Naurettiin tyhmille selityksille, lentäville lauseille ja sille fiilikselle, kun vain miettii että mitä vittua.
Kesti aika pitkään tajuta että jotkut asiat on vain hyväksyttävä sellaisina kuin ne on. Sama aika kesti tajuta, että vaikka miten itselleen jotain uskottelee, ei se muuta sitä todellisuutta. Helpompaa vain antaa olla, ehkä mennessään haistattaa paskat kaikelle.
Vaikeinta oli tajuta, etten mä ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin kukaan muukaan. Mutta mä olen kolmetoista kertaa kovempi ku kukaan. Vaikka itse sanonkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti