Tässä vähän mietiskelin, taas ja kerran, nimittäin hommaa nimeltä ystävyys. Tai enemmänkin ystävyyssuhteiden muodostuminen ja päättyminen. Koska ikävä tosiasiahan on, että kuten monet muutkin ihmissuhteet elämässä, myös ystävyyssuhteet voi päättyä.
Viimeksihän ystävänpäivän tienoilla hehkutin millaisia frendejä mulla onkaan. En ottaisi hehkutuksesta mitään pois, koska totisesti sen on jokainen meikämantua edes kuukauden kestänyt ihminen ansainnut. Mutta se ajatusmaailma, se missä ehdoitta olen tietävinäni, että joku ihminen tulee pysymään elämässäni aina, se on vähän muuttunut. Toki toivon, että jokainen noistakin silloin mainitsemistani tyypeistä pysyisi mukana ihan loppuun saakka, mutta loppujen lopuksi mitä se toivominen auttaa? Jos klassinen syy parisuhteen päättymiseen on erilleen kasvaminen, miksei niin voisi käydä myös ystävyyssuhteissa?
Mulla ei ikinä ole yksikään ystävyyssuhde päättynyt riitaisaan nyt katkaistaan välit -tilanteeseen, vaan enemmänkin on vaan kasvettu erilleen. Osa oli ehtinyt pyöriä kuvioissa kauemmin, osa vähemmän aikaa, mutta niin vaan yhteydenpito hiipui. Vaikka se miten karulta tuntuukin myöntää, niin kyllä ystävyyssuhteisiin vaikuttaa aika vahvasti se elämäntilannekin. On niitä, joiden kanssa ollaan oltu ystäviä niinsanotusti olosuhteiden pakosta tai yhdistävien ihmisten vuoksi. Ja jossain vaiheessa, kun tilanteet elää ja muuttuu, niitä ystäviä vaan tippuu pois. Surullista, mutta niin se vaan menee.
Vaikka oma kaveripiiri on pysynyt melko samana jo pidemmän aikaa, oon lakannut pitämästä itsestäänselvyytenä, että se sellaisena myös pysyisi. Tai en tiedä onko itsestäänselvyys oikea sana, en nimittäin koskaan ole pitänyt niiden kavereiden olemassaoloa itsestäänselvyytenä, enemmänkin vain luottanut siihen ettei se ystävyys voisi loppua. Sen asian hiffaaminen, että kyllä se erilleen kasvaminen voi jossain vaiheessa tapahtua, ei kuitenkaan tunnu manaamiselta. Enemmänkin se on vain realistista ajattelua ja mahdollisen tulevan hyväksymistä. Kuitenkin ne pyrin pitämään kynsin ja hampain kiinni kaikista parhaista tyypeistä niin kauan, kun se vaan on mahdollista. Ja ehkä vähän myös muistuttaa itelleen, ettei se tärkeille tyypeille ajan antaminen ole mikään velvollisuus, enemmänkin etuoikeus. Sellainen etuoikeus, jonka soisi ihan jokaiselle.
Ja ystävyys... Jos se ystävyys joskus loppuu tai vain jää, onpahan ainakin rutosti hyviä muistoja.
Yritin etsiä tähän kuvitukseksi teemaan sopivia kuvia, mutta ei natsannut. Jännä juttu muuten, että blogiin en halua laittaa kasvokuvia kavereista, mutta kuitenkin instagramissa ne on ihan ok. Eh?
Totta :) sellaisia ihmissuhteet ovat. Välillä täytyy itse lähteä, ja joskus antaa toisen mennä. Voi vain olla kiitollinen siitä matkasta, lyhyestä tai pitkästä, jonka on saanut toisen kanssa yhdessä kulkea. E xxx
VastaaPoista