Finding me

Ote whatsapp-keskustelusta muutaman viikon takaa.

Sanoin tossa taannoin, että tais koulukaverit syksyllä tutustua vähän erilaiseen ihmiseen mikä nyt olen. Tai enemmänkin millaiseksi oon tän kevään aikana muuttunut. Muutos ei ole ollut tietoista, välillä vaan elämäntilanne muuttaa ihmistä. Syksyllä muutuin sitä edeltävien tapahtumien myötävaikutuksella armottomaksi party animaliksi, melkein yhtä pahaksi kuin viitisen vuotta aiemmin. Onneksi vain melkein. Ja tänä keväänä taas... No, sanotaanko, että oon muuttunut aika tavalla syksyisen vastakohdaksi, ihan kaikilta osin. Eikä se ole hyvä juttu, ei sitten yhtään, nimittäin itsensä kadottaminen. 

Vuosi sitten näihin aikoihin pohdiskelin kuka minä olen. Vähän ulalla olin silloin ja voin luvata, että vielä vähemmän tiedän tällä hetkellä kuka olen. Mutta, jos jotain tiedän, niin sen kuka en ole. 

En ole se ihminen, joka olin viime syksynä. Se ihminen oli rikki ja revitty ja pakotettu pitämään kaikki kasassa. Se ihminen luuli jaksavansa kaiken ja se ihminen osasi maailman parhaiten huijata kaiken olevan ok. Ja kaikkein parhaiten se ihminen teki tän kaiken itselleen. En ole se ihminen, joka olen nyt ollut, tänä keväänä. Se ihminen on liian varovainen ja liian varpaillaan. Se ihminen ei kestä mitään ja miettii liikaa muiden mielipiteitä. Se ihminen on vain kuoret siitä entisestä, niin hyvässä kuin pahassa. 

Tiedostan tän nyt menneen aika diipiksi itsetutkiskeluksi, mutta kuten aina kun ongelmat kirjoittaa ylös (nimimerkillä kalenteri täynnä to do -listoja), on ongelmanratkaisukin helpompaa. Ja toinen askel sen vanhan minän löytämiseen, sen ääneen sanomisen jälkeen, oli kaivaa esiin vuoden takainen niin ikään diippi itsetutkiskelulistani. Who am I?

Olen tyttö, joka inhoaa jos kutsutaan naiseksi. Olen tyttö, joka pelkää elämän menevän ohi. Olen tyttö, joka tarvitsee yksinäisyyttä, mutta joka pelkää kuollakseen jäävänsä yksin. Olen tyttö, joka uskoo kohtaloon ja tarkoitukseen. Olen tyttö, joka on tehnyt virheitä ja tyhmiä asioita, mutta oppinut hyväksymään ne. Olen tyttö, joka muistaa mikä mekko oli päällä kun vuosia sitten rakastui ensisilmäyksellä, mutta ei muista mitään oikeasti oleellista. Olen tyttö, joka mielummin katsoo kaiken loppuun, koska aina kuitenkin jaksaa uskoa, että se loppu olisi onnellinen. Olen tyttö, joka tuntee paljon ja liikaakin, jolle mikään tunne ei ole helppo käsiteltävä. Olen tyttö, joka on selvinnyt paljosta, ja tietää ettei ole mitään mistä ei voisi selvitä. Olen tyttö, joka on aina täynnä kissankarvoja, ja jonka ympärillä kaikki kahden metrin säteellä saavat osansa niistä. Olen tyttö, joka ei jaksa ihmissuhdepelejä. Olen tyttö, joka haluaa uskoa ihmisistä hyvää. Olen tyttö, joka miettii niin paljon, että lopulta kaikki on hyvinkin yksinkertaista. 

Ja jestas, vielä vuoden vanhempanakin voin edelleen samaistua listaan, sen joka kohtaan. Ehkä ainoan poikkeuksen tekisin viimeiseen kohtaan, koska elämä vaan tuntuu sitä helpommalta mitä vähemmän sitä miettii. Mutta muuten paluu juurille teki hyvää, ihan tosi hyvää. Kadoksissa ollaan, mutta tiedänpähän mistä lähteä etsimään.