Arkeen paluu on sujunut vaihtelevalla menestyksellä, vaikka sen luulisikin tässä tapauksessa olevan helppoa. Alkoihan arki suoraan viikonlopusta ja edessä häämöttää LOB. Tässä ympäristössä, missä kaikilla tuntuu menevän koko ajan enemmän tai vähemmän huonosti ja missä kaikki tuntuu olevan vähän fucked up, on varmaan väärin tuntea tyytyväisyyttä elämäänsä. Kivittäkää mut jos tahdotte, mutta kyllä: olen aika tyytyväinen elämääni. Just siihen arkeen ja niihin pieniin asioihin. Aina asiat vois olla paremmin, mutta ne vois olla myös ihan helvetin paljon huonommin.
Asia, jonka olen tässä pikku hiljaa oppinut, on negatiivisten asioiden huomiotta jättäminen. Se ei tarkoita happyhappy joyjoy -meininkiä 24/7 eikä kaikkien negatiivisten tunteiden työntämistä väkipakolla syrjään, vaan ennen kaikkea hyväksymistä. Hyväksymistä, että välillä on myös niitä ikäviä asioita ja niiden kanssa nyt vain täytyy elää. Ettei ne asiat muutu paremmaksi tai maagisesti katoa, vaikka niitä miten jäisi märehtimään, päin vastoin. Sen sijaan, että keksii itselleen ongelmia ja näkee kaikessa vain sen huonon puolen, voisi oppia elämään asioiden kanssa just sellaisena kuin ne on.
Spotify tarjosi tänään uutta Antti Tuiskua. Pyydä multa anteeks kunnolla. Osui ja upposi.
Mä olen kyllästynyt pyytelemään anteeksi. Tai oikeastaan olen kyllästynyt siihen tunteeseen, että mun pitäisi pyytää anteeksi. Omia valintojani, päätöksiäni, elämäntapaani. Eikä missään nimessä itseäni, sitä kuka mä olen ja millainen mä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti