Nyt vietetään eläinten viikkoa ja vaikka tällä kertaa hyväntekeväisyyden tuotto lahjoitetaan koirien suojeluun, on silti ehkä ajankohtaista sano muutama sananen siitä kaikkein rakkaimmastani. Elämäni keskipisteestä ja valosta. Mooseksesta. (Yepp, crazy cat lady.)
Vanhan blogin puolella kirjoittelin Mooseksesta enemmänkin, mutta täällä ei Herra Karvapylly ole saanut kaikkea sitä huomiota, jota hän kyllä ansaitsisi.
Olen aina ollut kissaihminen. Monta vuotta haaveilin omasta kissasta, mutta vuokrasopimuksiin painettu printti "ei lemmikkejä" oli tiellä. Kun toissakeväänä muutin nykyiseen asuntooni, vaihtui se kohta papereissa "lemmikit sopimuksen mukaan". Varovaisesti tiedustelin vuokraisännältä mahdollisuutta kissan hankkimiseen ja kun sieltä päästä tuli vihreää valoa niin... No, meikämantu olikin sitten kissan kuvat silmissä seuraavat viikot. Ja kaikki kolmen metrin säteellä minusta sai kyllä kuulla siitä, halusi tai ei.
Selailin HESYn nettisivuilta löytyviä kissoja monia tunteja ja sieltä pisti silmään valkoinen komistus, jonka kuvaa palasin katsomaan uudestaan ja uudestaan. Kävin HESYn talolla paikan päällä ja muodon vuoksi katselin muitakin kissoja, vaikka tunnetasolla olin jo päätökseni tehnyt.
Sen lisäksi, että Mooses oli kuvassa syötävän söpö, sydämeni suli täysin kun luin lisätietoja herrasta. Mooses on siis kuuro, joka on yleistä kokovalkoisilla kissoilla. Sen enempää en ole aiheeseen perehtynyt, mutta ilmeisesti kuurous johtuu jostain geenivirheestä. Toinen sydämen sulattava tekijä oli Mooseksen kantama sairaus, FIV, eli kissojen HIV. Mooses on löydetty kadulta, eli tietoa mistä hän on tartunnan saanut ja koska, ei ole. Tällä hetkellä sairaus on vaiheessa, jossa se ei vaikuta Mooseksen elämään mitenkään. Tautiin ei ole lääkettä.
Vaikka liikutuin hirveästi Mooseksen tilasta, kyselin silti hesy-sedältä lisää tietoja, kuten elinajan ennustetta. (Ei pysty sanomaan.) Halusin mielettömästi antaa kodin juuri tälle kissalle, mutta koska kiinnyn lemmikeihin todella syvästi, pelotti kuinka kauan Mooses lopulta eläisikään.
Kuitenkaan lopulta ei tarvittu muuta kuin kymmenen minuuttia Mooseksen yhden neliön yksiössä, niin minut oli myyty (ja kuorrutettu valkoisella karvapeitteellä). Niin ihmisrakasta kehräyskonetta en koskaan ollut tavannut, enkä ole kyllä vieläkään.
Yhteiselo lähti hyvin käyntiin ja hyvin on sujunut siitä asti. Sairaudesta tai sen vaikutuksista eli ole tietoakaan, vaan Mooses elää normaalia kissanelämää. Ehkä keskimääräistä parempaakin. Kuurouden huomaa vaan tavallista sikeämmistä unista, välillä joudun tarkistamaan hengittääkö hän enää, kun ei tietenkään herää koviinkaan ääniin. Kuuroudesta huolimatta herralla tuntuu olevan kuudes aisti ruoan suhteen, nimittäin sikeästäkin unesta herätään salamana kun jääkaapin ovi aukeaa. Ja ruokaa vaaditaan, paljon. Jos sitä ei anneta, sen voi tulla hakemaan vaikka mamman lautaselta...
Mooses on ihana, seurallinen, huomionkipeä, vaativa, vähän ahne, rasavilli, pehmoinen ja hyvin hyvin itsetietoinen. Mooses määrää meillä kaapin paikan ja hänen ehdoillaan eletään. Yöt hän nukkuu viereisellä tyynyllä (välillä samallakin, mamma kyllä väistyy), päällä (vatsa, selkä, jalat), polvitaipeissa, tai oikeastaan ihan sama missä, kunhan on lähellä. Paitsi silloin kun iskee hepuli, silloin sitä juostaan koko kahdenkymmenenyhden neliön pinta-alalla ja otetaan kaikki ilo irti elämästä (ja mamman yöunista).
Parasta Mooseksessa on (edellä mainittujen asioiden lisäksi) kaikki aivan random jutut, mitä herra tekee. Kuten istuu lautaselle ja näyttää itsekin hämmentyneeltä, että mites nyt siihen päädyttiin. Kerran havahduin Mooseksen nuolevan seinää, toisen kerran patteria. Yksi aamu kahvia juodessani Mooses tuli yhtäkkiä luo, puraisi kädestä ja juoksi karkuun. Eikä sille edes silti voi olla vihainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti