Kuka tietää jos onnemme kuitenkin kääntyisi

Syksy tuli yhdessä viikossa. Viime viikossa. Tai ainakin tänään oli ensimmäinen aamu, kun heräsin pimeyteen. Onneksi se ei vielä kestänyt pitkään, tunnin päästä oli taas valoisaa. On mennyt se syksyn väriloistokin pahimman kerran ohi. Vasta tänään treeneistä kotiin kävellessäni kiinnitin väreihin huomiota. Muodon vuoksi otin valokuvan. Sillä hetkellä tiesin, että pitäisi pysähtyä, olla vain hetki, tuntea jotain. Pysähdyin, olin hetken.

En tuntenut mitään.

Mutta, en varsinaisesti tullut syksystä puhumaan. Vaan musiikista. 

Perjantaina ilmestyi SMG:n uusin levy ja sunnuntain pyhitin Baabelille. Minähän en todennäköisesti musiikista mitään ymmärrä, mutta pakko vähän leikkiä kriitikkoa ja sanoa muutama sana.

Olen pettynyt. 

Kyllä. Ja vannon banjoni nimeen, ettei ikinä ole tuntunut näin pahalta olla pettynyt mihinkään. Ja se tuntuu pahalta nimenomaan koska haluaisin rakastaa levyä. Ihan tosissani. Mutta minkäs teet? Jo edellisen levyn kohdalla olin kahden vaiheilla, pidänkö vai enkö, mutta silloin vielä enemmistö biiseistä vei mukanaan. Ja nyt... No, kolme yhdeksästä pääsi soittolistalle. Yritän olla armollinen, meille molemmille, ja jatkan kuuntelua. On se rakkaus ennenkin syntynyt vasta ajan myötä.

Sisimmässäni kuitenkin tiedän, ettei vika ole levyssä, biiseissä, eikä edes itsessäni. Rakastin vaan Mannerta niin paljon, etten usko enää tulevan levyä, joka siitä voisi pistää paremmaksi.

Toivon olevani väärässä.