Aamutankkaus, ennen viisaudenhampaan leikkausta. Oli, jos mahdollista, vielä vähän epämukavampi kokemus kuin se edellinen. Nyt se on onneksi ohi ja voin aloittaa uuden ikävuoden ilman yhtäkään viisaudenhammasta. Se viisaus silti karttuu yhä, toivottavasti.
Niinkuin vuoden vaihtuminenkin, on myös ikänumeron vaihtuminen mulle aika symbolinen juttu. Jos kaksikymmentäneljä täyttäessäni luulin edellisen ikävuoden olleen raskas ja opettavainen, ei se ollut kuitenkaan mitään tohon kaksneloseen verrattuna. Mutta niin kai se vaan menee. Sitä luulee vuosi toisensa jälkeen olevansa vanhenemisen myötä vähän fiksumpi, ymmärtävänsä ja tietävänsä. Ja vuosi toisensa jälkeen sitä saa taas sanoa itselleen, että hei: en mä oikeasti tiedä mistään mitään.
Kaksnelosvuoden aikana elämä löi kyllä paistinpannulla päähän. Päähän, vatsaan ja perseelle. Monta kertaa ja lujaa. Huomasin olevani tyhmempi ja naiivimpi kuin olisin ikinä voinut kuvitella olevani. Kun ne vaaleanpunaiset lasit revittiin silmiltä ja tallattiin hajalle, oli se jäljelle jäävä näkymä aika karua katseltavaa. Etenkin, kun oli myönnettävä itselleen miten pahasti on tullut huijatuksi. Huijatuksi itsensä toimesta.
Niin sitä luuli tietävänsä jostain jotain, vaikka ei todellisuudessa tiennyt mistään mitään. Eikä kai elämää voi kunnolla koskaan oppia ymmärtämään. Kliseisesti: se täytyy vain elää.
Mutta nyt, kaikki tää on mennyttä ja sinne sen yritän myös jättää. Yritän olla kuvittelematta tietäväni mistään mitään, mutta ainakin elän siinä uskossa, että kyllä mä selviän. Mistä vaan, jopa siitä paistinpannusta takaraivossa.
Kakskytviis on hyvä lukema. Ja siitä tulee myös hyvä ikävuosi. Päätin tän just.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti