Mun opiskeluja on käytynä nyt puolitoista vuotta kolmesta ja puolesta vuodesta. Kaiken järjen mukaan tässä siis pitäisi valmistua joulukuussa 2018. Kaksi vuotta siis vielä opiskelijaelämää, iloineen, suruineen ja stresseineen. Ja se kaksi vuotta tulee kulumaan supernopee. Tiedän kattokaas kokemuksesta.
Mä olen ihminen, joka ei paljoa suunnittele. Jos sosiaalisen median kanavissani "esittelytekstinä" lukee Not All Those Who Wander Are Lost, kertoo se ehkä aika paljon. Mulla ei ole mitään suuntaa, ei ole ikinä ollut. Aina oon kuitenkin päätynyt sinne minne on ollut tarkoitus. Tai näin ainakin haluan uskoa. (Jonkun tulkinnan mukaan näin itselleni uskottelen.) Mulla ei ole suuntaa, päämäärää tai tavoitetta. Nyt vaan ekaa kertaa elämässä on tullut fiilis, että pitäisköhän sittenkin olla?
Piru vieköön, se kaksi vuottahan oikeesti menee nopeaan. Vuoden päästä pitäis olla jo tekemässä harkkaa, mielellään myös opparin aiheen olla selvillä. Ja mä en edes kunnolla tiedä mitä mä opiskelen, miksi ja mitä varten. Mutta, koska mä olen mä, en tosiaan nosta sitä kissaa pöydälle, vaan mietiskelen, pohdiskelen ja vähän ahdistun tästä kaikesta. Samalla suunnitellen seuraavia opintoja, näiden jälkeisiä. Täysin eri alalta.
Toki tässä joku luotto edelleen on, elämään ja siihen tarkoitukseen. Jotenkin vaan kutittelee sellainen ajatus, että ehkä joskus sitä onkin eksyksissä. Kun vaeltaa. Että vaikkei mitään tarkkoja urasuunnitelmia ole mielessään tehnyt, niin olishan se ihan hyvä edes tietää mitä opiskelee. Ihan jo sen harkkapaikan ja opparin kannalta.
Valmistumisesta ja loppuelämästä puhumattakaan.
Ehkä sitä vois tehdä myöhäisen uudenvuodenlupauksen ja nostaa sen kissan. Vaeltaa niin, että olis edes joku pieni päämäärä. Jotain kiiltävää, oli kultaa tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti