Tykkään Facebookin muisto-ominaisuudesta. Ylipäätään tykkään muistella, joskus vähän liikaakin. Kuluneen vuoden aikana Facebook on muistuttanut monista menneistä tapahtumista, jo unohdetuistakin sellaisista. Olen päässyt naureskelemaan naamiais-lookia vuodelta 2009, muistelemaan lukiokesänä kavereiden kanssa tehtyä hullua reissua, kaipaamaan vuosien takaisia aikoja, jotka nyt tuntuu niin kovin huolettomilta. Kiitollisena miettinyt, miten niin monet niistä muistojen ihmisistä vieläkin on elämässä mukana ja ollut onnellinen, että kaikesta huolimatta olen osannut tehdä oikeita valintoja.
Tänään, otsikon saatesanoilla varustettuna, Facebook iski silmilleni muiston kahden vuoden takaa. Tänään tuli kaksi vuotta siitä, kun sain Mooseksen osaksi elämääni. Karvaiseksi, kehrääväksi ja rallia juoksevaksi osaksi. Ja niistä valinnoista, niistä Mooses oli yksi parhaita.
Sehän on vain kissa, ajattelee varmasti aika monet nyt. Meillä on aina ollut lemmikkejä, eikä koskaan yksikään lemmikki ole ollut mulle vain lemmikki. Ne on perheenjäseniä, suuri osa elämää. Kaikista oikuistaan ja kissamaisuuksistaan huolimatta Mooses on mulle tärkeintä maailmassa, enkä ehkä edes halua ajatella missä olisin ilman sitä.
No, ehkä meni taas turhan dramaattiseksi, mutta kyllä siinä jotain todenperääkin on. Mooseksen ansiosta mulla on kaksi vuotta ollut joku rytmi ja säännöllisyys elämässä. Mooseksen ansiosta on ollut aina joku syy mennä kotiin ja tuntea olo siellä hyväksi. Mooseksen vuoksi olen ottanut taksin keskellä yötä Keravalta, juossut ympäri kaupunkia kissanruokatarjousten perässä, nukkunut öitä ilman tyynyä koska ei vaan raaski herättää toista ja makoillut tunteja raajat puutuneena, kunhan vain toisella on hyvä olla siinä valitsemassaan paikassa.
En nyt niin dramaattiseksi lähde, että sanoisin Mooseksen pelastaneen elämäni, mutta kyllä se elämänlaatua nosti, ihan silmissä. Se vastuu, sitoutuminen ja pelko on suurta, niin suurta, että sitä tuntee huonoa omatuntoa aika usein. Kuitenkin se mitä siitä saa, se pyyteetön rakkaus, ne kehräyset, jopa ne satunnaiset näykkäisyt, ne on kaiken sen arvoista.
Kaksi vuotta takana, toivottavasti monta vielä edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti