Kymmenen päivää ruisrockiin. Siis kymmenen!!! Aivan käsittämätöntä, miten nopeasti aika taas kuluikaan. Itseasiassa niin nopeasti, että tänään kaverin kanssa matkasuunnitelmaa whatsapatessamme tajusin, että voisin ne liput käydä noutamassa jonain päivänä. Khöhöm...
Toissa vuonna löin kaverille lipun käteen sata metriä ennen portteja ja yhdeksänkymmentä metriä ennen portteja toinen oli jo hävittänyt sen. Onneksi maailmassa on hyviä ihmisiä, tässä tapauksessa takana kävelevä mimmiporukka, joka lipun oli noukkinut talteen. Meidän tyyliin niin sopisi, että siellä porteilla huomattaisiin jotain puuttuvan...
En tiedä onko normaalia hehkuttaa yhtä festariviikonloppua näin paljon, mitä me hehkutetaan. Toisaalta väliäkö sillä hehkuttaako sitä festareita, maailmanympärysmatkaa tai ihan vaan viikonloppua, kai sen pitäisi olla pääasia, että ylinpäätään innostuu jostain. Että on jotain mitä odottaa.
Aloin tätä kirjoittaessani miettiä, mikä siitä ruissista edes tekee kaiken tän hehkutuksen arvoisen. Tottakai tietenkin kaksi edellistä reissua, jotka on olleet sen kesän hauskimmat kolme päivää. Seura, joka on jotain sanoinkuvaamatonta. Fiilis, vapauden tunne ja kokonaisvaltainen onnellisuus. Ne sellaiset.
Sattumalta osui silmään postaus viime kesältä, samanlainen ruissinodotus -postaus. Ja sinnehän olin sen kiteyttänyt, sen koko homman.
Ihan rehellisesti niin ei ne esiintyjät (eikä edes muikut) ole se pääasia koko reissussa. Vaan enemmänkin se loma. Se vapaus. Kun ei paljon lomia lusita tänä(kään) kesänä, niin tuo viikonloppu on sitten se koko loma. Se, minkä muut elää viidessä viikossa, mun pitäisi elää kolmessa päivässä.
On eletty, on koettu, on naurettu, on rakastettu. Ja matka senkun jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti