Just yks päivä kerroin jutuista, josta en tiedä mitään. Lapset on yksi tällainen juttu. Ennen kun tapasin ekaa kertaa kummityttöni (joka ei vielä tuolloin ollut kummityttöni), kesällä 2013, en ollut tainnut ikinä edes pitää lasta sylissä. Mikä nyt oli ihan ymmärrettävää, syystä että en yhtäkään lasta tuntenut. Jos olisin puistoon mennyt harjoittelemaan random pentujen kanssa, olisi saattanut olla poliisit paikalla aika nopeaan ja jos ihan suoraan sanotaan, niin en ikinä ole ollut mikään lapsirakas ihminen. Tuntemattomat lapset ei herätä sen kummempaa mielenkiintoa kuin tuntemattomat aikuisetkaan.
Kesällä 2013 menin työkaverin luokse tapaamaan silloin yhdeksän kuukauden ikäistä beibiä. Vastassa odotti maailman söpöin tyttö, jolla oli maailman ihanimmat siniset silmät. Siitä päivästä asti kävin säännöllisesti kylässä, niin säännöllisesti että puolitoista vuotta ton ensitapaamisen jälkeen mua pyydettiin kummiksi. Ei perinteisimpään ajankohtaan, mutta hitot siitä.
Tästä ensitapaamisesta tulee kohta jo kolme vuotta ja se tyttökin täyttää kohta neljä. Pakkaa on tullut sekoittamaan tähän mennessä myös yksi pikkuveli ja joka tapaamisella meno on aina vähän edelliskertaa hullumpaa. On ollut ehkä maailman siisteintä seurata vierestä miten toiset kasvaa, oppii ja muuttuu.
Vaan yksi asia ei ole muuttunut. Edelleenkään, kolmen vuoden jälkeen, en tiedä lapsista mitään. Mutta toisaalta, kaikki mitä nää pennut tekee on mun mielestä maailman ihaninta, söpöintä ja sympaateinta, eli ei kai sitä sen enempää tarvi tietääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti