Viime päivät mielessä on pyörinyt paljon pahaa. Pahoja asioita, pahoja tapahtumia, pahoja sanoja. Sellaisia, jotka on jäänyt takaraivoon kummittelemaan, sellaisia joiden on kuvitellut katoavan jos ne vain työntää syrjään. What a surprise, ei ne katoa. Ne jää sinne, kasaantuu ja kasvaa lumipallon lailla, ja lopulta hyökkää mieleen. Eikä se ole kivaa, ei sitten ollenkaan.
Koko päivän oli olo, että täytyy saada kirjoittaa. Vaikka tätäkin lukee ehkä ne viisi ihmistä, silti se rajan vetäminen on vaikeaa. Miten ilmaista kaikki se, minkä haluaisi sanoa, kuitenkaan menemättä yksityiskohtiin tai huomiohuoraamiseen. Lähes vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin siitä, miten paljon pahaa ja vääryyttä maailmassa on. Mikä oikeus minulla on elää ja jatkaa elämää, kun se vaihtoehto otetaan toisilta pois, kysymättä mitään. Sillä hetkellä kuitenkin tajusin miten etuoikeutettu olenkaan, miten me kaikki ollaan. Että ei se ole oikeus, se on velvollisuus. Velvollisuus jatkaa eteenpäin ja elää parasta mahdollista elämää.
Vuosi sitten kävi jotain pahaa, väärää ja epäreilua. Sen johdosta maailmassa on nyt yksi ihminen vähemmän, ihminen jota kaipaa niin moni. Avoin, iloinen, rakastettava, kaunis, huumorintajuinen ja empaattinen ihminen. Hän, maailman eläväisin ihminen, on poissa. Ja se tuntuu vaan järkyttävän pahalta, vieläkin, enkä usko että ikinä pystyn yhtäkään kevättä elämään muistamatta ja muistelematta. Enkä välttämättä tahdokaan, mutta silti jokaisen kevään haluan elää paremmin kuin edellisen. Oikeudesta siihen, velvollisuudesta siihen.
Ja ennenkaikkea rakkaudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti