Eikä ajatuksetkaan ihan kokonaisia ole, ei vaikka niitä parin tunnin ajan lenkkikaverille pääsin purkamaankin. Venyttelemään jäädessämme tajusin yhtäkkiä huutavani ärsytystäni ja vitutustani täyteen ääneen, niin kovaa, että lintsiltä poispäin tallustavat lapsiperheet katsoivat pitkään. Samaan aikaan kaveri antaa myötätuntoa, maassa raajat levällään ja perse pystyssä. Mahdettiin olla näky, skitso ämmä ja twerkkaava räpätäti.
Ajan kulkua ei huomaa ennen kuin se loppuu. Pysähtyy. Kun on miettinyt tulevaa ja jotain pistettä, ja yhtäkkiä se piste onkin siinä, suoraan edessä. Se, mikä on ollut tiedossa, mutta joka niin kaukaiselta on tuntunut. Yritä siinä sitten elää ja sopeutua, miettiä kuviot uusiksi tai miettiä edes jotain. Paikallaan junnaaminen on aina pahasta, pitää edetä. Eikä pelkästään sen etenemisen takia, vaan sen matkan. Sen, mikä kasvattaa. Ja lopulta, kun on junnannut yhdessä pisteessä liian kauan, tajuaa itsekin ettei siinä ole hyvä. Muutos mihin tahansa suuntaan on pakko tulla ja vaikka niistä suunnista toinen on hyvä ja toinen huono, on kumpikin silti parempi kuin elää niiden välissä. Ei missään. Ja niin kauan kun on ei missään, ei myöskään ole mitään, eikä millään mitään väliä siellä olekaan.
Huomasin tänään olevani allerginen kurkulle. Tajusin, että ennen koulun alkua on pakko opetella positiivinen perusilme, nykyisen vedän sua turpaan -naaman sijasta. Ja taidampa tarvita myös uuden kävelytyylin, kerta kaveri minut kadulta tunnisti parin sadan metrin päästä, pelkästä kävelystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti