Ei muistikuvia eli ollut hupia - eli mistä johtuu hiljaisuus?

Kuten varmaan jokainen näitä mun höpinöitä lukeneena voi todeta, on tämä syksy mennyt niin sanotusti vituiks. Blogin osalta siis, muuten oon tuntenut olevani enemmän elossa kuin koko kesänä yhteensä. Oon tuntenut huonoa omaatuntoa ja paskaa fiilistä blogin takia, tai lähinnä sen olemattomuuden, siitä huolimatta, että ne fiilikset on typerintä ikinä. Alunperin tätä aloin tehdä ajanvietteeksi, rakkaudesta kirjoittamiseen ja paikaksi jonne lykätä kaikki tuhat ja yksi rakeista iPhone-kuvaa, sekä kaikki selfiet, ettei insta ihan menisi niistä tukkoon. 

Mutta mitä sitten kävi?

No kouluhan se kävi! Kun on neljä vuotta tottunut tekemään duunia, tottunut tiettyihin (vaikkakin heikohkoihin) rutiineihin ja tiettyihin ihmisiin, heitti koulun myötä koko elämä ikäänäkuin pari kuperkeikkaa ja yhden voltin, takaperin. Se, mikä oli ennen ollut vapaa-aikaa ja tietynlaista velvollisuudettomuutta (onko tuo edes sana?) olikin yhtäkkiä vähän vähemmän vapaa-aikaa, enemmän velvollisuuksia, uusia ihmisiä, bileitä, approja, haalarimerkkien ompelua ja sipulivideoita. Alkoi tulla tunne, että näiden keskellä kaikki sisältö mitä tänne asti sain, oli vain edellisen toistoa. Vähän niinkuin postaisin samaa selfietä uudestaan ja uudestaan. Kesän jälkeen loppui paljon muutakin kuin välivuodet ja ihan rehellisesti, teki aika saatanan hyvää keksiä muuta tekemistä kuin menneiden muisteleminen. Kuten olla muistamatta mitään.

Se miksi nyt tätä kirjoitan on, että huomasin äsken tämän blogin sadannen postauksen rajan paukkuneen. Vielä pari viikkoa sitten mietin sen päivän koittaessa, että keksin jotain kivaa, jotain spessumpaa, mistä kirjottaisin. Tää postaus nyt ei ole ihan sitä mitä olin ajatellut, mutta tiettekö miten hyvältä tuntuu päästä purkamaan ajatuksia! Siitä huolimatta, että kello näyttää tällä hetkellä 00:23 ja herätys on melko tarkkaan viiden tunnin päästä. Mutta niinkuin taisin jokunen aika sitten mainita (vai mainitsinko vai kuvittelenko vaan?), on kirjoitusblokin iskiessä parempi vain odottaa sitä inspistä, koska väkisin en kuitenkaan saa mitään aikaan. Ainakaan edes semi laadukasta, mikä todellakin on täällä viime aikoina näkynyt. Mutta nyt alkaa helpottaa, ainakin hetkellisesti.

Kirjoittamisen lisäksi on jäänyt myös kuvaaminen, edes sillä iPhonella. Sunnuntaista maanantaihin aika meni ihan hyvin pämpätessä, kenen muunkaan kuin Teflareiden tahtiin. Ja ihan jopa livenä, vaikka ei siitä paljon muistikuvia olekaan. Edelleen yritän olla muuttamatta tätä Mantun Pämppäysblogiksi, mutta jokunen sana on risteilystä sanottava (siitä, millä pämpättiin Teflareiden tahtiin). Jokunen sana: aivan vitun siistiä. Pardon my french. Ja tää on muutes varmaan se syy, miksi en tänne liiemmin edes mitenkään sisältöä ole saanut aikaan. On vaan ollut koko syksy niin hulluja bailuja, että jos niiden tapahtumia tänne alkaisin kirjaamaan saisin joko lähetteen suljetulle tai jonottamaan uutta maksaa. 

Mutta ihan pähkinänkuoressa, risteilyllä esim. näin frendejä keitä en ole nähnyt neljään vuoteen, soitin hytilliselle jätkiä äänitettä sipuleista ja märistä käsistä, heräsin vieraan hytin lattialta, join aivan sairaasti Baileysia, menin buffaan ensin leikkimään ravuilla ja sitten bondailemaan viereisen pöydän vanhojen ruotsalaisten miesten kanssa, heräsin hytin lattialta (en tosin omani), otin yhden kuvan koko matkalta eikä mitään muistikuvia koko tilanteesta, jonotin tunnin taxfreessa, en selvinnyt lainkaan maihin, keskustelin hedelmäpelikoneen kanssa, tein tieteellistä tutkimusta onko välikuolema uhka vai mahdollisuus (mahdollisuus!), elin some-pimennossa, kirosin miksi kellään ei löytynyt puhelimesta Gaselleja, kävin omassa hytissäni ehkä viisi kertaa koko matkan aikana, sekä maanantaina aloitin aamun bissellä (ihan vaan koska pelotti se olotila mikä iskee jos lopettaa juomisen). Siinä taisi olla tärkeimmät. Lapset, älkää ottako tästä mallia!

Ah, kun teki hyvää avautua. Oikeasti yritän nyt päästä taas tähän hommaan kiinni ja saada jotain fiksua tuotosta aikaan. Postausideoita välähtelee mieleen silloin tällöin, ainoa haaste on saada ne pysymään siellä mielessä niin kauan, että saisin ne merkattua jonnekin ylös. Ihan tosi epäuskoiselle yleisölle tänään vakuuttelin pitäväni biletaukoa ainakin pari viikkoa, mutta itelläni on kyllä vankka usko tähän lupaukseen! (Tietty asiaan saattaa vaikuttaa tänpäiväinen safkis, kun en tärinältäni meinannut pystyä vettä juomaan.) Sen lupauksen kunniaksi taidan haastaa itseni postaamaan vaikka viikon ajan päivittäin jotain, edes sen yhden selfien. Tai sen hetken lempibiisin. Tai Mooseksen. Tai edes jotain. Nyt on ainakin tän avautumisen seurauksena sellainen fiilis, että tästä tää saattais taas lähtee. Intoa riittää, katsotaan riittääkö vielä tän yön selvästi olemattomien yöunien jälkeen.

Koska kuvamateriaali todellakin on vähäistä, sorruin epätoivoisiin tekoihin ja otin screenshotteja risteilysnäpeistä. Tuli muuten ehkä tänhetkisen snäppihistoriani mielenkiintoisin my story. Vielä mielenkiintoisempi kuin se missä kuvaan jääkaapin sisältöä ja mietin haiseeko siellä se mätä kurkku, kolme viikkoa sitten avattu maito vai kyseenalainen papupurkki. 

Vasemmalla ystäväni Pena ja Jaska, oikealla roskapussiin kerättyjä, lattialta löytyneitä juustonaksuja. Vahvasti epäilen, että joku vielä oikeasti söi niitä. Itse söin vaan Penan. Ja Jaskan.

Välikuoleman uhkaa ja mahdollisuutta testaamassa, kenttäolosuhteissa. Kerroin testin kestävän "jonkin verran minuutteja".

Vasemmalla se ainoa puhelimesta löytynyt kuva. Edelleenkään ei käryä tapahtumien kulusta. Eikä muutenkaan muistikuvia. Oikealla onkin jo kerrottu kaikki oleellinen, niin hämmentävää kuin se onkin.