Alkuun hei pakollinen kuvavirta ja tottakai se selfie! Tältä näytin tänään, kolmen tunnin yöunien jälkeen. Päivän pakollinen fail oli kun varasin pyykkituvan kolmelle tunnille, kävin nakkaamassa pyykit koneeseen, tulin kotiin ja kelasin otaa vartin päikkärit ja lopulta heräsin kahden ja puolen tunnin päästä. Excellent.
Syyhän tohon väsyneeseen selfieen löytyy edellisestä postauksesta ja näköjään viime yön pimeinä tunteina menin lupaamaan viikon ajan postausta per päivä. Tapojeni mukaan aloitin tän haasteen tänään kello 23:21 ja voi jumpe kun voi aivot lyödä tyhjää... Onneksi Google on ystävä ja yksinkertaisella hakusanalla postausideoita löytyi niinkin mainio saitti kuin 101 postausideaa. Sieltä silmiin pisti aihe isona minusta tulee ja jostain mielen perukoilta iski muistikuva, että hei! Mähän oon muutes kirjoittanut sellaisen jo kerran. Se teksti syntyi kesällä erään antoisan kahvituokion päätteeksi, kun bestiksen kanssa mietittiin urajuttuja. Tai no, bestis mietti. Minä taisin miettiä jo postausta, jonka illalla kirjoittaisin. Mietin, kirjoitin, mutta tuntemattomasta syystä en julkaissut. Ja nyt, koska oon aika helkkarin väsynyt, julkaisen sen kauan kauan sitten kirjoitetun tekstin koko kammottavuudessaan, sensuroimattomana! Have fun.
Pentuna kun kysyttiin mitä haluan tehdä isona, kerroin musta tulevan kampaaja tai kirjastonhoitaja. Ne taisi silloin olla aika lailla ainoat ammatit mitä tiesin. Ala-asteella halusin hirveästi opettajaksi, johtuen ehkä silloisesta luokanopettajasta, joka oli paras mitä toivoa voi. Yläasteella päätin jatkaa lukioon, mutta yhteishaun vikaa sijaa piti myös maalariamis, lähinnä pakollisena kapinana. Olisihan aika epätodennäiköistä, etten yhteenkään lukiovaihtoehdoistani pääsisi.
Tie siis jatkui sinne lukioon ja kolmen vuoden ajan kuuntelin muiden suunnitelmia jatko-opinnoista ja tulevaisuudesta. Silloin jouduin toteamaan saman, mitä totean edelleen: mulla ei ole kutsumusta. Ei minkäänlaista. Tiedän aivan tasan tarkkaa mitä en halua, mutta se mitä haluan, on aika auki. En halua asiakaspalvelualalle, ei vain ole oma juttu. En halua myyntityöhön, koska se ei todellakaan ole oma juttu. En halua mihinkään sosiaali- tai terveysalan työhön, koska en halua ottaa vastuuta toisten ihmisten hyvinvoinnista tai -pahimmassa tapauksessa- hengestä. En halua pysyvään ilta- tai yötyöhön, en halua olla liian tiivisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa, enkä halua joutua tekemään vastuullisia päätöksiä.
Huh, kuulostimpa aikamoiselta lusmulta. En nyt kuitenkaan koe itseäni sellaiseksi, lähinnä koen tekeväni työtä ihan puhtaasti rahan takia. Mutta sekin on suhteellista, koska pärjään vähemmälläkin rahalla, kunhan työ on mielekästä. Sellaista työtä, jota ei tarvitse tuoda kotiin, ei fyysisesti eikä henkisesti. Sellaista työtä, joka toimii logiikallani "teen mitä pyydetään ja toivon, että kaikilla on vitun kivaa".
En ikinä (ainakaan kovin suuresti) ole jaksanut stressata tästä haahuilustani. On ollut vähän pakko oppia luottamaan siihen, että löydän sen oman paikkani. Sen sijaan muut ihmiset tuntuu ottavan paineita omasta puolestanikin ja jossain vaiheessa se hillitön tenttaaminen ja ihmettely alkoi ärsyttää. Kyllä vähän itseänikin nauratti juuri kaverin valmistujaisissa, että toisella on nyt tutkinto ja ammatti, kun itse taas vasta aloitan koulun. Mutta mitäs sitten? Ärsyttää ajatusmaailma, että on vain yksi ainoa oikea tapa elää.
Kuitenkin pidän itsestäänselvyytenä, että jotain täytyy tehdä. On aika paljon itsestä kiinni, millaista elämää haluaa elää ja miten paljon vaivaa sen eteen on valmis näkemään. Kun itselleni työn mielekkyys on palkkaa tärkeämpää, en voi myöskään valittaa jos tulot ei ihan yllä ministeritasolle. Samoin en voi olettaa, että kukaan toinen voisi ottaa vastuun itsestäni tai toimeentulostani.
Loppujen lopuksi onkin aika jees, kun ei ole liikaa kunnianhimoa tai tavotteita. Ei ole myöskään ennakko-odotuksia, turhia luuloja, eikä mahdollisia pettymyksiä, jos se unelma-ala ei olekaan sitä mitä luuli. Tai jos syystä tai toisesta se ainoalta oikealta tuntuva uravalinta ei toteudukaan. Mielestäni ihmisen pitää kehittää itseään, koska paikalleen jumahtaminen liian pitkäksi aikaa ei ole koskaan hyväksi. Mutta ne asiat, missä haluan kehittää itseäni, liittyvät ihan muihin asioihin kuin työhön. Ne on niitä asioita, jotka itselle merkitsevät, joita haluaa tehdä vapaa-ajalla. Ne joista saa voimaa, energiaa ja onnistumisia.
Haluan kirjoittaa, paljon. Haluan kehittää itseäni siinä, olla juuttumatta maneereihin ja kokeilla uutta. Ehkä jonain päivänä jopa julkaista jotain, jos sellainen mahdollisuus tulee. Haluan oppia soittamaan pianoa, haluan osata laulaa paremmin. Haluan pysyä hyvässä kunnossa ja terveenä, ja elää mahdollisimman stressitöntä elämää. Haluan pystyä tekemään yhden jalan kyykkyjä. Haluan lukea mahdollisimman paljon kirjoja ja haluan oppia ompelemaan mekkoja.
Ja kaikki tämä omaa tahtia, ilman pakkoa tai velvotteita, tai muiden ihmisten odotuksia. Ihan vain ja ainoastaan halusta kehittää itseään, rakkaudesta tekemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti