Niin, tämä kaikki lienee nyt selvä?
Rapiat vuosi taaksepäin opettelin syömään aamupalaa. Kyllä, opettelin. Kyllä siinä meni viikko jos toinenkin, ennen kuin sen aamupuuron lusikoiminen naamariin oli muutakin kuin irvistelyä ja kakomista, mutta lopulta se alkoi sujua. Jostain väkinäisestä ja pakosta tulikin ihan kiva juttu, sellainen mitä melkein odotti.
Kuinka sitten kävikään? No, persiilleenhän se meni. Vuoden takainen kesä myllerryksineen sai aamupalan pikku hiljaa unohtumaan ja viimeistään syksy epäsäännöllisine aikatauluineen vei viimeisenkin pohjan hankkeelta. Enkä suoraan sanottuna hämmästynyt, luonteelleni ominaisesti saan kymmenestä aloitetusta asiasta loppuun yhden.
Edelleenkään en liioin syö aamupalaa. Kesällä se on ollut rahka töissä ekalla tauolla tai vaihtoehtoisesti kotona riisikakku tai pari. Tai jotain muuta pientä. En kuitenkaan nälkään kuole vaikka se pienikin jäisi välistä. Kahvi on must ja sitä kyllä voi kiskoa loputtomiin, mutta ei edelleenkään ruoan tarve aamuisin ole niin suuri. Ero entiseen, siihen edelliseen aamupalattomaan elämään, on omassa reaktiossa ruokaan. Kun ennen kaikki kuvotti, eikä tullut mieleenkään pistää mitään suuhun ainakaan kolmeen tuntiin heräämisestä, nykyään se on ihan ok. Välillä ei tee mieli mitään, välillä vähän kuvottaa ja välillä se onkin ihan hyvää.
Ehkä suurin syy, miksi kaipaan sitä aamupuroani niin paljon, että omistan sille kokonaisen postauksen, on sen mukanaan tuomat rutiinit. Niitä rutiineja kaipaan, enemmän jopa kuin sitä itse puuroa. En ole millään lailla rutinoitunut ihminen (ainakaan äkkiä ajateltuna, toki tästäkin saisi oman postauksensa), mutta kieltämättä aamurutiinit teki hyvää. Se, kun tiesi mitä teen ja missä olen mihinkin aikaan.
Nyt kaikki se on jäänyt, joskin voisihan sen torkuttamisen ja ovesta poistumisen vakiona viisi minuuttia myöhässä lukea myös rutiiniksi. Tosin sellaiseksi, josta ihan mieluusti luopuisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti