Meidän duunin kuntosalista voi olla montaa mieltä, mutta kun budjetillisista syistä nyrkkeilyharrastus on pari kuukautta ollut jäissä, melkeinpä mikä tahansa jo kelpaa. Minä ja kuntosaliharjoittelu ollaan kohteliaissa väleissä keskenämme - kumpikin jättää toisensa rauhaan. Sen sijaan minä ja nyrkkeilysäkki, me ollaan pari. Niin sanotusti hyvää pataa.
En oo koskaan kovin pitkäjänteisesti jaksanut mitään liikuntaharrastusta ja aika monta vuotta olin sitä mieltä, etten erityisemmin pidä liikunnasta. Enkä edelleenkään kaikesta liikunnasta pidäkään, mutta satuin olemaan aika onnekas, kun löysin oman lajini. Reilun vuoden ajan aktiivisesti treenattuani, edelleen nautin joka treenistä. Kevät oli melkoisen rankkaa aikaa ihan kaikilta osin ja myös treenaaminen (tai enemmänkin ajatus treeneistä) tuntui kuormittavalta. Kun samat budjetilliset syyt sitten ajoi taittamaan koulu- ja työmatkat fillarilla, koin parhaaksi unohtaa koko nyrkkeilyn hetkeksi. Palaisin sitten kun se oikea hetki taas tulisi.
Se oikea hetki tuli tällä viikolla, mutta omalle salilleni palaamisen sijaan roudasin hanskat ja muut härpäkkeet pukukaappiin työpaikalleni. Ylipuhuin itselleni kellottajan ja keskiviikkona vedin ensimmäisen nyrkkeilytreenini moneen moneen viikkoon. Joskin hyvin improvisoidun sellaisen. Treenityylistä tai -ympäristöstä viis, teki aika saakelin hyvää.
Jälleen kerran sain taas todeta, että joskus pitää lopettaa jotta voi aloittaa uudestaan. Ja tämän alku, se ei ole ollenkaan huono se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti