Arkikuvia, kurkiavia. Suurin osa maikoista taitaa viettää hiihtolomaansa ja näin ollen puolet viikon tunneista on peruttu. Ja ne jäljelle jääneet onkin sitten ollut yhtä tyhjän kanssa. Leikkaamista, liimaamista ja askartelua -ihan kirjaimellisesti- sekä yksi ruotsin tentti. Jos siitä ei tule se kuuluisa ICKE-GODKÄND niin sitten ei mistään.
Mutta arkiaamut, ne on olleet harvinaisen kivoja tällä viikolla. Etenkin ne päivät, kun menoa on vasta puolenpäivän aikaan, mutta silti on saanut itsensä ylös jo viimeistään seiskalta. Kun on voinut ottaa ihan rauhassa, nauttia lisääntyvän valon määrästä, tai kuten tänään, aloittaa päivän terapiakävelyllä maailman parhaan tyypin kanssa. Kävelyiden oltua iso osa elämää viimeiset pari vuotta, en voi kuin ihmetellä miten pää kesti aikana ennen niitä. Ja vähän myös jo valmiiksi pelottaa miten pää kestää kun ne puolen vuoden päästä loppuu.
Koko alkuvuosi on ollut aikamoista kompurointia ja vuoristorataa, mutta pikkuhiljaa on elämä alkanut taas olla muutakin kuin loputonta ylämäki-alamäki -ajelua ja Frozenia. Vaikka koenkin olevani ihan tosi jalat maassa -tyyppi ja tiedän aina nousevani niille jaloilleni, silti se raja tulee joskus vastaan. Piste, kun sen Frozenin katsominenkin on liikaa. Valitettavasti olen vain sitä ihmistyyppiä, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka myös osaa sotkea kaikki asiat nanosekunnissa. Toisaalta taas ne jatkuvat vapaapudotukset (tuleepa nyt paljon näitä huvipuisto-vertauskuvia) opettaa arvostamaan niitä seestesempiä hetkiä, niitä sellaisia kun kaikki on balanssissa. Sitä mitä monet kutsuvat tylsyydeksi ja arjeksi, mutta itselle se on ihanaa, tasaista ja rullaavaa. Sellaista kuin on ollut tämä viikko. Tai no juu, rehellisyyden nimissä viimeiset kolme päivää. Kiitos, tätä lisää.
Vähän surkealta näyttää tää blogikuukausi tuolla arkistopalkissakin, ei näemmä ole oikein runosuoni sykkinyt. Tällä hetkellä on poikkeuksellinen tilanne, kun kuvia löytyisi ja idiksiä löytyisi, mutta toteutus ja aika on vähän niin ja näin. Välillä tulee olo, että pitäisiköhän kirjoittaa enemmän jäsenneltyjä postauksia tällaisen tajunnanvirran sijaan, mutta ehkä sekin on vaan turhaa stressiä. Suunnitelmallisuus kun ei ole koskaan ollut parhaimpia puoliani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti